Aamupäivän projekti. Seurailimme aika pitkälle kuvassa näkyvää, edellisen ryhmän tekemää nousujälkeä.

Valmistautumista nousuun, taustalla Rifugio le Blanche.

Jono liikkuu jälleen. Petter piti yleensä hyvin maltillista nousuvauhtia, mikä oli sinänsä hyvä tapa varmistaa porukan jaksaminen pitkällekin päivälle. Ei myöskään tullut niin helposti hiki, eikä myöskään myöhemmin vilu märissä vaatteissa.

Ensimmäisen nousutunnin jälkeen alkoi aurinko lämmittää mukavasti kasvoja.

Ylös satulaan päästyämme tuuli pääsi puhaltamaan voimalla, onneksi skinien kanssa pelaamista oli tähän mennessä jo treenattu niin paljon, että sain ne taiteltua reppuun vielä käyttökelpoisessa kunnossa. Maisemia ei paljoa huvittanut jäädä ihailemaan, mutta heti harjanteen suojassa pääsimme laskemaan rauhassa hyvän pätkän ihan kelvollista puuteria. Laskeuduimme pitkään jokilaaksoon, jota lähdimme seurailemaan vuoroin laskien ja vuoroin randomurtsikoiden. Jälkimmäistä harrastettiin aina kun oli liian loivaa laskea taikka skinnata, siten että siteet olivat randomoodissa (kannat auki) mutta sukset ilman skinejä. Ihan hauskaa hommaa sinänsä, varsinkin kevyillä vuokrasuksilla.

Tästä hienosta ryhmäkuvasta täytyy antaa erityismaininta reissun hovikuvaajalle Ville Lestiselle!

Tämän lähes koskemattoman laakson pohjaa pitkin etenimme kohti seuraavan yön majapaikkaa.

Jotenkin vuoret näyttävät aina komeilta kun huipulla tuiskuaa irtolunta, vaikka tarkoittaakin että kun sinne huipulle joskus pääsee niin tuuli on melko kova.

Lounastauko pidettiin taas mahtavissa maisemissa, eikä eväissäkään ollut moittimista. Rifugiot myyvät halukkaille mukaan lounaspaketteja, joiden sisältö ainakin tällä reissulla ylitti kaikki odotukset. Usein mukana oli jokin peruna/riisipohjainen salaatti, täytetty leipä ja hedelmä. Lisäksi vielä jälkkäriä suklaan tai keksipatukan muodossa, niin kyllä jaksoi taas hiihtää eteenpäin, Edes lihan karttelijoita ei oltu unohdettu, päinvastoin oli meillä Ninan kanssa välillä sellainen pala Brietä mukana että siitä riitti jaettavaksi muillekin.

Yrjö lounastauolla, maisemat päihittävät kevyesti Amica-miljöön kotipuolessa.

Randovarusteillakaan ei ole helppoa hiihtää tasaista, mutta randomurtsikoiden matka etenee kevyemmin.

Nina sivakoimassa randomurtsikkaa

Ankaraa kamojen välppäystä koko porukan voimin

Jos jääkiipeily on melkoista kamojen kanssa säätämistä, niin on kyllä randohiihtokin. Harjoittelemalla toki pystyy varmasti minimoimaan säädön määrän, mutta aina laskemisesta skinnaamaan tai skinnauksesta laskemaan siirtyessä oli monen monta vaihetta suoritettavana. Hommaan pitäisi asennoitua kuten pitkien kiipeilyreittien ständeillä liidaajan vaihtoon, eli pitää ajatus siinä mitä tekee ja optimoida rutiini jolla saa itsensä valmiiksi eteenpäin menoon. Onneksi jopa oppaamme tunnusti kuuluvansa säätäjien laajaan sukuun, eikä omalla maltillisella nopeudellaan aheuttanut painetta meille vielä kokemattomammille randoilijoille.

Opin reissun aikana, että kuvassa oikealla näkyvä lehtikuusi pudottaa kaikki neulasensa talveksi, ja syksyllä loistaa jopa ruskan sävyissä. Voisi olla komeaa joskus tulla Alpeille ruskavaellukselle.

Aurinkoa riitti, ja näissä maisemissa kelpasi hiihdellä tasaisempaakin maastoa.

Alemmas päästyämme lämpötila nousi, ja ajoittain tunnelma oli melkein kuin pääsiäishangilla Suomen Lapissa.

Illaksi saavuimme jälleen uuteen mukavaan majataloon nimeltä La Cure. Paikkaa pyöritti todella mukava pariskunta, ja isäntä loihti alati nälkäisille vaeltajille heti vohvelit pöytään hillolla ja kermalla höystettynä. Oltiin sen verran ajoissa perillä, että aikaa oli reilusti iltapäivän auringossa paistatteluun, ja jokailtaisen haasteen eli karttatehtävän tekoon. Ympäröivää kylää olisi ollut hauskaa lähteä vähän katsastamaan, mutta koska reissussa ei ollut muita kenkiä kuin hiihtomonot jäi iltakävely tekemättä. Illallinen oli jälleen kerran maittava ja runsas, ja varsinkin pää- ja jälkiruoan välissä tarjoillut juustot sen verran tuhtia tavaraa että varmasti tuli päivän aikana menetetyt energiat otettua takaisin. Sattuneista syistä itselläni ei ollut vaelluksella kirjaa mukana, ja majojen tarjoama kirjallisuus on aika pitkälle ranskankielistä. Siksi välillä kävi illalla aika hieman pitkäksikin ennen nukkumaan menoa, mutta sellaista luksusta toisaalta on harvoin omassa normaalissa arjessa tarjolla.

Ilmasto on lämmennyt hurjaa vauhtia Alpeillakin. Ylempänä lumiolosuhteet ovat olleet tänäkin talvena hyvin epävakaat, ja alemmilla rinteillä saa välillä kyntää peltoa.

Päivän vaarallisin osuus, eli steppailu kovilla hiihtomonoilla jäistä alamäkeä pitkin majatalolle.

Majatalolle saavuttuamme innokkaimmat aloittivat venyttelyt jo ennen kypärän riisumista. Kehonhuoltoa pyrittiin harrastamaan aina hiihtopäivän päälle, jottei monotoninen skinnausliike jumittaisi lihaksia laskukelvottomaan kuntoon.

Viimeisen vaelluspäivän aamupäiväksi oli hieman jännempi osio edessä, kun lähdimme nousemaan päivän auringon ja yön pakkasen vuorovaikutuksesta korpuksi jäätynyttä vuoren rinnettä. Aika pian siirryimme käyttämään suksirautoja skinien lisänä, jotta kovemmallakin pinnalla olisi turvallista edetä. Tässä kohtaa itse hieman mokailin, kun en huomannut oppaan siirtyneen sivuttaiseen etenemistapaan, vaan jatkoin ahmakävelyksi ristittyä viistoon tamppausta jyrkemmässäkin kohdassa kunnes Petter antoi asiasta kovaäänisen huomautuksen. Oppia ikä kaikki kuten sanotaan, ja tapaus jäi kyllä mieleen niin ettei toisen kerran tule tehtyä samaa virhettä.

Tätä rinnettä lähdettiin painamaan ylöspäin lumikenttiä seuraten. Ei näytä kovin kummoiselta, mutta paikan päällä ei voinut jättää huomiotta että tasapainon pettäessä jäätynyttä lumenpintaa valuu aika vauhdilla alaspäin.

Välillä oli otettava sukset kantoon, tässä kohdin kuitenkin niin lyhyeksi aikaa ettei kiinnitelty niitä reppuun.

Puskaosuuksien ja jäisen lumen jälkeen pääsimme satulan alla olevaan bowliin, ja pidimme tuulen suojassa nopean lounastauon ennen viimeistä nousua. Lapinkäännös ja suksiraudat olivat kovassa käytössä ennen kuin pääsimme ylös asti, sillä jyrkkä rinne rapealla lumikuorella oli jo siinä rajoilla että melkein piti ottaa sukset kantoon ja jatkaa matkaa ylöspäin portaita lumeen tampaten. Viimeisillä metreillä nähtiin miten lokaalit hoitavat homman, kun ryhmä vuorikauriita kirmaili vastakkaisella rinteellä kaikkia fysiikan lakeja uhmaten. On se helppoa kun sen osaa.

Matkalla kohti seuraavaa ylämäkeä. Tämä oli ensimmäinen kerta kun liikuin vuorilla oppaan kanssa. Olihan se helppoa kun ei tarvitse itse juuri kantaa huolta lumiolosuhteista taikka reitistä. Toisaalta pääsi välillä hieman liiankin helpolla, sillä suurimpia haasteita vuorilla on ympäristön ja muuttuvien olosuhteiden huomioiminen siten, että eteneminen on turvallista.

Useamman pehmeän laskun ja muutaman metsässä könytyn pätkän jälkeen tupsahdimme takaisin lähtöpisteeseemme Ceillacin kylään, suoraan laskettelukeskukseen jossa ensimmäisenä opastettuna päivänä testailimme vuokrasuksia. Oli kuuma, mutta kukaan ei oikein enää jaksanut pysähtyä säätämään vaatetusta kun oltiin melkein perillä. Siispä hikoilimme kuorivaatteet vielä kerran märiksi, ja alas kylille päästyämme siirryimme suoraan hyväksi todettuun ruokapaikkaan nestetankkauksen pariin. Yhdet oluet oli tietysti otettava hyvän vaelluksen päätteeksi, mutta alle oli tilattava noin litra alkoholitonta nestettä jottei vahva vehnäolut olisi kadonnut lasista heti ensimmäisellä kulauksella.

Ennen tien päälle lähtöä nautimme vielä kahvit Pappalassa, jonka jälkeen Team Torino suuntasi ensin palauttamaan Villen toiset lainasukset ja sen jälkeen muiden perässä Cesanaan takaisin Italian puolelle. Päätösiltaa juhlistettiin perinteikkäässä maatilamajoituksessa nimeltä Barbagust, jota hallitsi sellainen matriarkka että Justiinakin olisi saattanut jäädä kakkoseksi. Majoitus oli viihtyisä, ruoka hyvää ja mutkaton isäntäpari sai vieraan tuntemaan olonsa kotoisaksi. Tätä voi lämpimästi suositella ja täytyy itsekin laittaa paikka korvan taakse tulevien reissujen varalle: http://www.barbagust.com/.

Usein sanotaan että seura tekee onnistuneen matkan. Tällä kertaa koko matkaa ei olisi edes tullut ilman hyviä vaelluskavereita, jotka avuliaasti lainasivat meille omia varusteitaan ja päättivät itse pärjätä vähemmällä. Kiitokset siis Petter, Pirja, Sailariitta ja Yrjö kaikesta avusta ja erinomaisesta matkaseurasta, eiköhän vielä nähdä uudelleen näissä samoissa merkeissä!

Vaikka vuorilla oli lunta paikoitellen runsaastikin, alkaa kylissä olla maaliskuussa jo aika keväiset kelit.

Le Sorbier päästi janoiset hiihtäjät poikkeuksellisesti sisään lounas- ja päivällisaikojen välissä.

Sillä aikaa kun me tamppasimme ympäri vuoria Ceillacista takaisin Ceillaciin, otti tämä kissa todennäköisesti päivittäin rennosti aurinkoa samalla seinustalla.