Muut häippäsivät takaisin Suomeen ja piti taas keksiä aktiviteettiä. Pari iltaa rafloissa ja perinteinen turistibussiajelu auttoi palautumaan. Mendoza on lopulta aika kiva kaupunki. Ihmisiä on yli miljoona, vaikka sitä ei uskoisi kompaktin kokoisessa keskustassa pyöriessä. Eli palvelut löytyy, mutta kuitenkin kivan kokoisessa paketissa. Ilmanala on kuuma, mutta katujen varsille on jätetty järkevästi isoja puita joiden varjossa voi valkoinenkin mies käyskennellä kuumimpina aikoina.

Viime päivät on kuitenkin vietetty Los Arenalesissa kiipeillen kalliota. Mesta on iso, graniittia, viileä, lähes kokonaan tradia ja oikeasti kauniissa vuoristoympäristössä. Mendozasta pääsee paikalle parissa tunnissa. Passi on syytä olla mukana, koska laaksoa vartioi Argentiinan raja-asema. Korkeus on melkeinpä se paras asia, koska kelit eivät ole liian helteiset kiipeämiseen edes kuumimpana kesäaikana. Alimmat telttapaikat alkavat noin 2500 metristä ja ylimmät kalliohuiput nousevat yli 3500 metrin. Kelit saattavat olla vähän epävakaiset, mutta vaikka pilveä puski välillä ihan laakson pohjaa pitkin ja näkyvyys nollaan paukahtikin, niin kiipeämään pystyi mainiosti. Laaksossa on vieläkin vahva pioneerihenki paikan koosta ja siihen suhteutettuna vähäisestä käytöstä. Eli reitit ei sporttikallioita lukuunottamatta ollut tallattuja. Käyttämätöntä potentiaalia on kuulema valtavasti.

Näkymä laaksoon saavuttaessa. Kuvilla on vähän vaikea saada esille mittakaavaa, mutta nämä seinät on ihan hyvä kokoisia. Suurin osa reiteistä on vasemman kallion takaisessa laaksossa.

Mittakaava on iso. Laakson pohjalla virtaavan joen reunalta pisimmät lähestymiset ovat useampaa tuntia. Lyhimmillään jotain pariakymmentä minuuttia. Kiipeilypäivän aikana ehtii korkeutta ottamaan helposti ja fiilis on ilmava kun kiipeily on vielä pääasiassa suht teräville erillishuipuille. Lisäksi seinät on aika hyvin eri suuntiin, jolloin voi valita auringon ja tuulen mukaan omat olosuhteet. Itse tuli kiivettyä pari helpohkoa multipitchiä ja vikana päivänä kädet lopullisesti helliksi sporttikalliolla. Greidi saattaa olla jonkin verran kevyempi kuin kotimaassa vaikka vikana päivänä tuli todettua ettei tässä mihinkään olla kehitytty.

Varsinainen Los Arenalesin laakso eli edellisen kuvan vasemman kallion takaa. Täällä seinät eivät ole suorat vaan koostuvat järjettömästä määrästä erillisiä huippuja.

Yksi todella hieno piirre oli luonto. Sekä itse kiipeilylaaksot että sen alla oleva Upungaton laakso ovat vehreää seutua. Kirkasta vettä virtaa laaksossa ja luonto on aktiivinen. Varsinkin lintuja on paljon. Lisäksi hiiriä ja muuta pientä vipeltäjää löytyy ja ne ovat yllättävän uteliaita. Me saatiin leiriin oma kotihiirikin kunnes toisena iltana mestoille tuli kissa ja söi sen suihinsa. Vaikuttavin juttu oli ehdottomasti Condorit. Linnut elelevät kallioiden yläosissa ja niitä oli paljon. Menoa voi seurata hyvin aamupalaa syödessäkin, mutta vaikuttavin hetki tuli koettua kun Condor painaa ohi kiipeillessä. Vaikka ei mennyt edes vierestä, niin pakostikin tuli VAU-elämys kun sellainen Hanno Möttölän kokoinen lintu lipuu yläpuolelta. On se iso!

Paikallinen kuikka aamupesulla

Metsästäjä (siis tuo kissa).

Mestoilla on tarjolla myös yli viisitonnista alppikiipeilyä ja randoa ainakin mendozalaisen oppaan mukaan. Silloin olisi kiva olla alla neliveto, jotta pääsee ylöspäin seuraavaan laaksoon. Itse tiellä on hauska historia. Joskus joku teki masterplanin tehdä uusi yhteys Argentinan ja Chilen välille. Tie oli tarkoitus vetää kahden yli 4500 korkean solan läpi (olikohan toinen jo melkein viisi tonnia), mutta jossain vaiheessa todettiin ettei hankkeella ollut ihan realistista pohjaa. Samoin vuorilta löytyy puoliksi tehty laskettelukeskus, johon ei koskaan saatu kunnollista tietä valmiiksi. Kuten vanha kansa toteaa: hyvin suunniteltu on puoliksi tehty vai miten se meni. Tosin näissä tapauksissa ei ollut varmuutta oliko todellinen tavoite todella tehdä hanke valmiiksi vai vain kalastaa valtion investointipankkin lainat. Joka tapauksessa nyt kiipeilijät pääsevät helpommin mestoille.

Loppuun pari kiipeilykuvaa. En tiedä mikä siinä on kun nykyään ei tule enää valokuvattua.

Topista on pitkä matka alas. Kelit tosiaan vaihteli helteestä pipokeleihin.

Pakollinen persekuva kiipeilyreissulta. Mestasta löytyy jonkin verran perussporttia, jotka ovat ihan käteviä nopeita puuhasteluja vaikkapa huonommille keleille.