Vierailtiin 2019 kesän reissulla Åressa ja minulla on ollut blogin drafteissa juttu tuntemuksista kohta kaksi vuotta. Kirjoitin tätä uusiksi pyörän speksaamiseen liittyen jo talvella ja nyt kesällä olen pohdiskellut taas ajan kanssa omaa ajamista. Palataan siis Åreen.

Åressa tuli ajettua silloin kolme ajopäivää joista ensimmäisen omalla Pivot 429 Traililla, toisen Spessun Stumpjumper Evolla ja kolmannen Scott Gamblerillä. Pannutin kunnolla ekana ja vikana päivänä. Ekana päivänä omasta pyörästä meni takakiekko palasiksi, toisena takakumi jonka johdosta jouduin tulemaan tunturista hisseillä alas huoltoon ja kolmannen päivän pannut oli jo sitä tasoa etten oikein pystynyt enää ajamaan kaikilta iskuiltani. Jäi siis vähän vajaaksi, mutta toisaalta ei kyllä jäänyt yhtään ja olin oikeasti helpottunut kun pääsin pois.

Åren vierailu oli monella tapaa hämmentävä.

Mietiskelin jo ajaessa, että mikä tarve minulla on ajaa lujaa? Siis omalla mittapuulla lujaa ja vielä vierailla poluilla. Oliko se sitä kun olet mestoilla yksin eikä oikein keksinyt muutakaan lähestymistapaa? Tai onko alas ajaminen muuten liian tylsää? Vai tuleeko se jostain omasta taustasta eli vaan oppinut siihen? En osannut ottaa oikein iisisti, vaikka sitä jo siis itse mäessä pohdin ja katselin muita iisisti ottavia. Itsellä oli vaan tarve ajaa. Isoilla hyppyreillä varustettua flow pätkää ajaessa ja yrittäessä uskaltaa hypätä isojen pöytien yli, mietin vain että pääsisin johonkin kiviränniin ajamaan lujaa.

En tiedä vastausta tähän vieläkään, mutta kyseessä on niin ilmeinen asia, että aloin miettimään myös vauhdin määrää jonka haluan saavuttaa. Tai ehkä ennemminkin vauhtia jota en halua ylittää. Normaalisti tätä ei tarvitse kauheasti pohtia, mutta Åren mittaluokka on sellainen, että vauhtia voi ottaa älyttömästi – tai oikeastaan sitä tulee huomaamatta. Ja välillä se tuntuu ihan mielekkäältäkin kun mittakaava on niin iso ettei muuten tunnut tapahtuvan mitään.

Tästä seuraa myös suoraan minkälaisen pyörän haluaa omistaa. Tietyllä tapaa on hyvä olla hissikeskuksessa Pivotin tapaisen kevyen trail-pyörän kanssa. Vauhti tuntuu eikä pyörällä tule tehtyä niin helpolla ylilyöntejä. Toki kannattasi ottaa alle tukevammat kiekot eikä vanhan 429:n kulmat ole parhaat alamäkeen. Muuten pyörä kuitenkin toimii, jos ei ihan rajuimmille reiteille lähde. Minusta ihan hauska ajella kaikkia sinisiä ja punaisia kun on kuitenkin näppärä leikkisä pyörä. Jos omistaisi jonkun vakaan ja ison pyörän täytyisi heti ajaa lujempaa jotta jotain tapahtuisi. Hitaassa vauhdissa iso tuppaa tuntumaan lahnalta.

Kolmanneksi minua otti päähän vuokrapyörät. Tottakai sen huomasi, että niillä tulee itsestään lisää vauhtia ja niillä uskaltaa varsinkin hypyissä enemmän, mutta ei päivässä tule sinuiksi uuden pyörän kanssa. Ja silti haluaisi ajaa. Päin vastoin vakaa nopeampi pyörä tuo sinulle automaattisesti reippaan lisävauhdin ilman mitään tunnetta saavuttamisesta eikä sinulla ole edes varmuutta hallitsetko vehkeen sen paremmin kuin oman heiveröisen menopelin. Toiseksi varsinkin Gambler oli raskaampi perusversio ja muutenkin vuokrapyörien kumit, jarrut ja säädöt ovat monesti vähän niin ja näin.

No, Åre on loistopaikka. Täytyy vaan osaa ottaa tarpeeksi rennosti. Enköhän mä sinne tässä vielä palaa. Nyt osui kohdalle käsittämätön helleaalto ja tuli käytyä myös terdellä, uimassa ja kylvyssä usempaan kertaan. Keskus mahdollistaa kaiken. Vielä kun vieressä on kaikki muut Jämtlandin polut, niin kyseessä on kovan luokan pyöräkohde puhumattakaan kaikesta muusta ulkoilusta. Jos jotain lisää haluaisi, niin XC parkia voisivat kehittää edelleen.

Mutta joka tapauksessa olin helpottunut kun suunnattiin camperin nokka kohti Sundswallia.

Aina pyöräkuumeen pauloissa olin ajatellut hankkivani järeämmän pyörän. Sellaisen joka mahdollistasi enemmän alaspäin. Olin katsellut esimerkiksi tosissaan Poleja toki osittain suomalaisen innovaation tukemisen merkeissä, mutta Åren jälkeen ajatukset alkoivat kääntyä. Mä olen oikeasti vanha enkä silti halua kuolla. Toisaalta en jaksa vain kurvailla. Eli pyörä joka on tarkoitettu jyrkälle ja kovaan vauhtiin ei ole optimi. Tai turha sanoa optimi kun sille ei ole mitään tarvetta.

Tähän kohtaan taustaksi vielä linkit aiempiin pyöräspeksausjuttuihin: Tylsä pyörä, Hauskempi menopeli, Cyclocross, Pole Machine, Koeajossa ja Pivot 427 Trail.

2020 vuoden mittaan ajatukset kimpoili pyörän suhteen. Keväällä olin jo ostamassa all mountain luokan vehjettä jossa tietokone huolehtisi polkemisen tehokkuudesta muka kaikkeen ajoon sopivana pyöränä. Mutta eihän sellaista ole ja esimerkiksi sanonta ”kiipeää hyvin” on kyllä niin suhteellinen tokaisu maastopyöräpiireissä. Selvää oli että tarvitsen pyörän joka liikkuu tasaisella, mutta myös ominaisuuksia vaihtelevampaan ajoon. Tasaiselle halusin nopeutta ilman isoja kompromisseja. Se on ensisijainen syy pitkään pyöräkuumeeseen. Ongelma vain on ettei tasaisen nopeus ja pyörän hallittavuus alamäissä kulje käsi kädessä. Pivot oli sellainen hyvä (tosin hitusen old school) kompromissi, mutta se ei silti ole se nopein tasaisella. Sillä ajoin monilla perus maastolenkeillä jousitukset jäykkinä, jotta sai oikeasti menemisen tunteen. Yhtälailla Pivotin 130/116mm jouston ominaisuudet loppuivat äkkiä alamäissä ja kulmatkin ovat jyrkät. Ei siis kompromisseja ja tuloksena oli kaksi pyörää. Ensin ostin hifin XC pyörän (Mondraker F-Podium DC) ja sitten omaan ”enduroon” sekä hissitouhuun sopivan maltillisen ehkä all mountain speksiin sopivan vehkeen (Orbea Occam). Eli tasaisen nopeuden sain enkä lähtenyt alamäissä vauhti edelle vaan itsesuojeluvaiston ohjaamana maltillisen ajettavan pyörän jolla voi ajaa vieläpä koko päivän pitkän setin ilman hissejä.

Tänä kesänä mälläsin sitten solisluun leikkauskuntoon XC lenkillä tutulla Hallainvuoren polulla.

Tässä toista kuukautta olkapäätä parannellessa olen taas miettinyt mikä järki oli ajaa niin kuin ajoin Hallainvuoren lenkillä. Olin yksinkertaisesti innostunut. Oli päässyt ajamaan kevän mittaan vähän, keli oli hieno ja pyörä liikkui upeasti. Ajoin äärirajoilla ja lopulta uskomattoman hienosti toimiva pyörä ei nousutkaan vielä yhtä isoa kiveä ja vedin tangon kautta ympäri. Trail pyörän paremmalla hallittavuudella en ehkä olisi pannuttanut tai vaatimattomammalla menopelillä ehkä vauhti olisi ollut hillitympi. Ehkä. Samaan tapaan voi todeta positiivisessa mielessä, että onneksi oli haaveri vain XC lenkillä, jossa vauhdit on kuitenkin jossain rajoissa. Åressa kun olisi sopivassa paikassa tehnyt saman lennon, niin en halua edes arvailla miten kauan olisin keräillyt itseäni. Jännä nähdä miltä ajaminen tuntuu syksymmällä kun pääsee taas kokeilemaan poluille.

Niin ja näin. Ei näistä tiedä. Pannutin nyt viimeksi ihan polkujuoksulenkillä tartaniin eli ei kaikki ole kalustosta kiinni eikä kaikkea voi varoa. Pitäisi vaan malttaa oman pään kanssa.

Uusista pyöristä kirjoitan jossain vaiheessa tarkemmin. Talvi ja kevät menivät vielä niihin pientä säätöä tehdessä. XC pyörän sain jo aikalailla haluttuun konfiin. Tehdaskumit oli vaan penteleen liukkaat vähänkään märemmällä kelillä. Occamin kanssa on tarvetta päästä ajamaan isommissa paikoissa. Lisäksi vielä tarvetta säätää tangon leveyttä ja saada alle kapeampaa kumia. Sitten tietää enemmän.