Pyöräkuumetta puskee. Olen taas pohtinut mitä kalustoa tarvitsee maastoajoon. Se on jotenkin erityisen hankala asia (Toki tässä haetaan vähän verta nenästä ja halutaan asian olevan hankala). Aiempaa pohdintaa löytyy seuraavista postauksista Tylsä pyörä, Hauskempi menopeli, Cyclocross ja Pole Machine. Satavarmasti olen kirjoittanut jonkun Fiskars pohjaisen koeajopohdinnan, mutta en löydä sitä mistään. Ajossa on edelleen 2017 Pivot 429 Trail joka on loistava yleispyörä, mutta voisiko silti keksiä jotain parempaa. 429 on kuitenkin kompromissi: se ei ole nopein XC pyörä eikä pärjää isoimmissa mäissä.

Viimeisen vuoden aikana olen koeajanut pari todella pysäyttävää fillaria. Olikohan viime keväänä Fiskarsin messuilla Cannondalen F-Si World Cupin ja tänä viikonloppuna Pivot Switchbladen Foxin Live Valvella. Kaksi hyvin erilaista pyörää ja omalla tavalla upeita. Kummatkin ovat todella high endiä hinnan ollessa kymppitonnin suunnalla.  Tässä siis vedetään pohdinnat reilusti yli kohtuuden rajoista.

Tässä ei ole myöskään tarkoitus kirjoittaa koeajorapoja vaan enemmän pohdintaa mitä itse haluaa. Netti on täynnä hyviä review pätkiä ja niitä on aika turha kirjoittaa lisää.

Cannarin F-Si on puhtainta XC:tä: Jäykkäperä, älyttömän kevyt ja kisainen geometria. Ensimmäinen tulee paino. Pyörä on naurettavan kevyt. Alkaisiko paino kasilla? Se kiihtyy varsinkin tasaisella pinnalla hullun nopeasti. Polulla täytyy koko ajan ajaa. Ei voi himmailla tai istuskella. Toki pyörä on mukavampi ja hallittavampi kuin vanhan liiton XC pyörät, mutta ollaan kaukana trail-pyörien letkeydestä. Ja nimenomaan se on hienoa. Paljolti samoja juttuja kuin Cyclocrossarissa, mutta vain maastokelpoisessa ja hifissä formaatissa. Tällaista pyörää kaipaan valtaosalla lenkeillä. Pyörä joka kulkee ja jolla on mielekästä ajaa teitäkin. Pitkä lenkit ei ole ongelma kuin kropan kestämisen suhteen kun jousto on minimissä. Tämän johdosta täysjousto XC peli olisi monikäyttöisempi. Näin kisainen jäykkäperä ei anna paljoa anteeksi. Tosin tarvitseeko antaakaan, jos hakee just tätä. Tottakai tätäkin pyörää kiroaa joskus huonona päivänä liukkaassa kivikossa kun rennompi pyörä vain rullaisi esteiden yli, mutta tietääpähän ettei ole ainakaan tehnyt kompromisseja.

Pyörä on kalleinta mitä rahalla tässä segmentissä saa. Ulospäin tästä henkii lähinnä näyttävä Lefty-iskari, mutta polkiessa kaikki toimii saumattomasti ja keveästi. Sitä tajuaa, että kalusto on kunnossa. Siis huomattavasti paremmassa kunnossa kuin itse kuski. Ehkä kevyet osat kuluvat tai hajoavat useammin, mutta se kuuluu asiaan. Parempi budjetoida jo hankintavaiheessa.

Pivot Swichblade on taas järeämpää kalustoa johon olen tottunut. Suunniteltu mäkiin ja ainakin valmistaja kuvaa sitä all mountainin jatkeeksi enduroa kohti. Tätä 2020 mallia on aika yleisesti kiitelty ja varmaan täytyy uskoa kun näin sanotaan. Silti testatessa kiinnosti vähintään yhtä paljon Foxin Live Valven toiminta. Kyseessä siis sähköinen ”automaattijousitus” joka ohjaa kumpaakin iskaria ja optimoi toiminnan lennosta. Eli Enduropyörä joka menee jäykkään XC asentoon heti kun mäki muuttuu tasaiseksi. Jousitus toimii loistavasti. Se tosiaan menee lukkoon eikä polkuajossa ole mitään valittamista. Takana on reilut 140 joustoa joka on yli tuplat nykyiseen 429:iin. Samoin keula on nykysuuntauksen mukaan huomattavasti loivempi ja pyörä myös tuntuu pidemmältä. Mitä nyt Paloheinässä pystyi testaamaan, niin alaspäin pääsee selkeästi kontrolloidummin kuin tutummalla 429:llä. Toki täytyy myöntää, että en nyt ihan hirveästi päässyt ajamaan mäkeä, mutta vaikea kuvitella etteikö sen kyvyt riittäisi minulle mihin tahansa alamäkikäyttöön. Niitä rännejä ja vauhteja johon tämä ei riittäisi en edes halua ajaa.

Tasaisella jousituksen johdosta pystyy ajamaan aika kivuttomasti – jopa tiellä. Se ei ole missään nimessä sohva kuten niin monet muut pyörät. Testipyörässä oli 2.6 kumit jotka saattoivat hidastaa menoa reilustikin. Samoin oli aika tuulista keliä. Silti paino vaan tuntuu. Kun vaihtoi väliin Jaken Felt Edictiin (kisainen XC), niin onhan se ero älytön. Poluilla ei voi puhua näppärästä kiihdyttelystä vaan enemmän tasaisesta menosta.

Pyörät ovat periaatteessa kaksi ääripäätä minun maastoajamisesta. Nykyinen pyörä Pivot 429 Trail on näiden puolivälistä. Sillä pystyy tekemään kaikkea, mutta se on silti kompromissi. Kumpaankin suuntaan. Kannattaisiko olla siis kaksi pyörä ääripäistä ennen kuin yksi keskeltä? Yksinkertaistettuna sehän tässä on mielessä. Tämä on normioloissa useimmiten turha kysymys, mutta nyt jos ajattelee asiaa ilman mitään rajoitteita, niin näinhän se voisi olla.

Olen jo pidempään miettinyt alamäkikelpoisemman pyörän hankintaa, mutta en ole vielä saanut perusteltua sitä itsellenisi kun ei tiedä tulisiko sille käyttöä. Kaipasin pyörää todella kesällä Norjassa ja Åressa, mutta mitä sillä tekisi muuna aikana? Monta lenkkiä olisin sillä ajanut? Ehkä se on vain kokeiltava ja luotettava siihen, että tilaisuuksia tulee. Onhan minulla fullfacekypäräkin ja sillekin täytyisi saada jotain käyttöä.

Tämän jälkeen tulee kysymys niistä normilenkeistä. Kun oikeasti haluaa ajaa pitkää ja lujaa. Ja nyt puhutaan siis maastosta eli cyclo ei tule pelastamaan tätä tapausta. Vanha kunnon 429 on toki edelleen soiva peli, mutta olisihan se esim Switchbladen kanssa turhan lähellä toisiaan. Olisi ilmeinen tarve todelliselle XC pyörälle. En tiedä saisiko 429 Trailista sellaista. Vähän tiukempi asento, liukkaat renkaat ja turhat kilkkeet pois. On se silti turhan pehmeä. Ei se ole XC.

Kompromissit on kompromisseja vaikka hyviä sellaisia olisivatkin. Varsinkaan keski-iänkriisissä ne harvoin auttavat. Ehkä tästä alkaa todellinen gearin päivitysrumba. Aion kuitenkin vaiheilla ainakin jonkun aikaa kun Korona on sotkenut globaalin MTB logistiikan eikä ole tietoa milloin itsekään pääsee isommille mäille. Täytyy miettiä rauhassa…