Alkuperäinen suunnitelma oli viettää kesäloman toinen puolisko pitkiä reittejä kiipeilleen Pohjois-Norjassa, mutta minun ja muiden Sohlojen loma-aikataulut menivät lopulta niin paljon ristiin, että Norjan kiipeilyreissu piti unohtaa. Sen sijaan päätin lähteä Bohuslänin ”perhe-/boulderlomailun” päälle Dolomiiteille retkeilemään ja vihdoin viimein katselemaan hieman miltä ne kuuluisat Via Ferratat näyttävät.

Dolomiitit valikoitui kohteeksi osin siksi, että Dolomiittien maisemat miellyttävät minun silmää  aivan erityisesti ja siellä hyväkuntoisia ja turvallisia Via Ferratoja riittää, mutta myös siksi, että Dolomiitit tuntui oikealta kohteelta kunnioittaa keväällä jo korkeassa iässä menehtyneen Matti A. Jokisen, suomalaisen kiipeilyn isän, muistoa. Mattia en sen kummemmin valitettavasti tuntenut, mitä nyt joskus kauan sitten Tapanilan vanhassa kiipeilyhallissa Matti tuli jotain vinkkejä ”pojille” antamaan, mutta Matin saavutukset tottakai tuntee jokainen suomalainen kiipeilyn harrastaja. Suuri kunnia Matille niistä!

Valitettavasti tämä reissu sai vielä surullisempia vivahteita juuri sinä viikonloppuna kun pakkasin kamoja kesälomamatkoilleni. Antti Aholan ja Juha Hirvosen onnettomuus kosketti varmasti jokaista suomalaista vähänkään vakavammin kiipeilyyn suhtautuvaa harrastajaa. Itse en Juhaa tuntenut, mutta Antin kanssa tuli juteltua vähintään muutama sana varsin usein Salmisaaren kiipeilyhallilla, joskus Antti taisi varmistaakin minua jonkun reitin, kun halusi näkemyksen tekemiensä reittien greidauksista. Pääosin juteltiin tietysti kiipeilystä ja muista harrastuksista, erityisesti harrastuksiin liittyvistä reissuista, mutta välillä myös muista aiheista, vaikkapa minun ranskiksista, siis koirista. Antti oli loistava kiipeilijä, mutta ennen kaikkea mahtava ihminen! Antilta tällainen keskivertoharrastajakin sai aina kannustavia ja motivoivia kommentteja. Ehkä parhaiten jäi mieleen kun Antti kerran tokaisi spontaanisti erääseen keskusteluun liittyen, että ”kyllä mä sua kiipeilijänä pidän!”, kun itse olin juuri vähätellen todennut, että ”jos kiipeilijää tarvit niin miksi minulta kyselet?”. Pieni tokaisu, mutta aidosti ja spontaanisti Antin sanomana tuo tokaisu tuntui todella motivoivalta! Antti myös moneen kertaan kehui tätä meidän vaatimatonta blogia. Ainakin itseäni Antin kehut ovat motivoineet jatkamaan myös bloggausta harrastusten lomassa. Ajatus siitä, että Antin iloinen olemus ei tule enää piristämään kiipeilyjä Salmisaaressa, tuntuu todella surulliselta ja vaikealta hyväksyä.

Antti, Juha ja Matti ovat kuitenkin poissa ja paras tapa kunnioittaa heidän elämäntyötä on omalta osaltaan jatkaa suomalaisen kiipeily- ja outdoor-kulttuurin kehittämistä. Kiipeily on hieno harrastus myös hallissa, mutta ehdottomasti parasta se on ulkona luonnossa. Sanotaanhan, että ”elämä on ulkona”, mutta kaikille suomalaisille se ei enää ole itsestäänselvää. Me, joille ”siellä ulkona” liikkuminen on elämäntapa, olemme oikeita henkilöitä viemään viestiä eteenpäin niistä upeista kokemuksista joita ulkona kiipeilystä ja muusta outdoor-elämästä saamme. Samalla kunnioitamme parhaalla mahdollisella tavalla näiden tänä kesänä menehtyneiden ulkoilmaihmisten muistoa.

Seuraavat päivät katselen ja vaeltelen näitä Pohjois-Italian komeita vuoristomaisemia. Tosin sääennuste ei näytä ainakaan parille ensimmäiselle päivälle kovin lupaavalta, mutta katsellaan kelien mukaan tekemisiä. Reissun lopuksi raapustan jonkinlaisen yhteenvedon vaelluksesta ja ehkä jo matkaltakin tulee pari ”makupalaa”.

Loppuun vielä osanotto Antin, Juhan ja Matin omaisille ja läheisille ja kaikille hienoja hetkiä kiipeilyn ja muiden harrastusten parissa jatkossakin niin sisällä kuin erityisesti ”siellä ulkona”.

Veri, ruumis ja muistot…RIP…