Loman teemaksi näyttää tulevan pakostikin alppimajat, koska Eurooppaa piinaava helleaalto ei oikein salli mitään tekemistä alemmilla korkeuskäyrillä. Pitkin Pohjois-Italiaa lämmöt ovat olleet päivä kaupalla lähellä 35:tä eikä ainakaan itse siinä lämmössä pysty tekemään yhtään mitään. No, onneksi mäkeä kiipeämällä ylöspäin pääsee viileämpään ilmanalaan. Olimme aluksi miettinyt kohteeksi Ornyä, mutta tupa oli valitettavasti täynnä. Kun pidimme huoltotukikohtaa Aostan laaksosta valitsimme meidän topoista löytyvän Dalmazzin kakkosvaihtoehdoksi. Lähestyminen oli inhimillinen ja möksän lähellä on paljon meidän tason kiivettävää.

Lähdettiin Courmayerista myöhäisen lounaan jälkeen ja ajeltiin Val Ferrettiä niin ylös kuin julkinen tie jatkuu. Vaikutti aika symppis laaksolta. Paljon picnic-väkeä ja rennon näköistä oleilua. Vasemmalla kohoaa Blancin massiivin seinät ja oikealla on pyöreämpää kukkulaa. Tien päästä lähtee vaellusreittejä moneen suuntaan ja parkis oli arkipäivänäkin aika piukassa. Porukka oli pääsääntöisesti vaeltajaa. Parkikselta on aika vaivaton ja kilometreissä jopa lyhyt nousu Dalmazzille. Ainoastaan lopun köysiavusteiset skrämbläykset vaativat vähän aikaa. Me saatiin homma kuitenkin taas jännäksi kun iltapäivän ukkoskuurot meinasi painaa päälle ja ennen tupaa pääsi raekuuro yllättämään. Laittoi liikettä kinttuihin kun alkoi nuppiin kopsua jääpaloja. Oltiin onneksi päästy pahimmista paikoista ja saavuttiin tuvan lämpöön juuri parahiksi illalliselle.

Dalmazzin tupa on aikalailla erilainen kuin vaikka enemmän majataloa muistuttava Gianetti. Se on pieni rautarakenteinen hökkeli kallion reunalla. Alhaalla on neljän pienen pöydän tupa ja ylhäällä yksi iso makuusali. Vessa on koruton peltilaatikko pihamalla. Meno oli kuitenkin paljon sosiaalisempaa kuin aiemmilla tuvilla, koska pienissä tiloissa ei paljoa rauhallisia nurkkia ollut ja illallinen syötiin aina yhdessä. Tietysti hyvää ruoka tulee pöytään ja jopa Leffeä saa kiipeilypäivän päätteeksi. On se suomalaisesti outoa, että helikopteri tuo kaikki länsimaiset nautintoaineet suoraan ovelle. Toisaalta Alppien kiipeily ja vaelluskulttuuri on niin vahva, että ymmärtää sen eteen tehtäviä asioita.

Jännä yksityiskohta Dalmazzin porukassa oli ranskalaisten suuri määrä. Kun kyseli, että miksi ihmeessä ajaa Blancin tunnelin läpi Italian puolelle, oli vastaus Chamonix ja turistit. On kuulemma liikaa porukkaa. Dalmazzilla ei varmaan mitään massiivista ryntäystä ole missään vaiheessa kesää. Tupa on aika omissa oloissaan pienessä laaksossa, josta ei kävellen pääse kuin yhtä polkua takaisin laaksoon. Maja on Triolettin harjanteen rinteessä, jossa suurin osa kallioreiteistä nousee. Tuvan toposta löytyi myös mielenkiintoinen Savoyn eteläharjanne laakson perältä, mutta muuten Dalmazzin oma pieni laakso on murtuvan jäätikön ja kivivyöryjen hallitsemaa. Näillä lämpimillä keleillä liiketteä oli tämän tästä ja vedet virtasivat komeasti alas Ferrettin laaksoon.

Me pysyttiin taas turvallisesti kalliolla. Kaikki lumeen ja jäähän liittyvä suli ympäri vuorokauden, joten jäätikölle ei edes tehnyt mieli. Ensimmäisenä päivänä kiivettiin pari laadukasta 200m reittiä. Reiteistä varsinkin A-Loba Loba on hyvinkin suositeltava. Kiivettävät muodot ovat ihan komeita ja jyrkkiä. Reitti on lisäksi aika tasaista ylävitosta poislukien kruxipätkä. Reitit on lisäksi pultattu ja laskeutuminen toimii ankkureista. Lähestyminen alla puoli tuntia. Helpolla pääsee. Ja täällä pystyy kiipeämääm suht viileässä kelissä.

Toisena päivänä vedettiin pidemmän kaavan kautta 550m helppoa graniittia. Reitti Les chamois volants nousee Trioletin harjanteen punaisille huipuille koko matkan. Toppi on oikea huippu yli 3200 metrissä ja näkymät komeita. Kiipeäminen on oli sen verran helppoa, että joitain pätkiä pystyi vetämään lenkkareissa. Mentiin kuitenkin kaikki köydet varmistaen, vaikka olisi kyllä voinut treenata simuliakin. Ajatus tuli vain mieleen seuraavana päivänä alaspäin kävellessä. Reitin massiivisin haaste on laskeutuminen. Linja on sama kuin kiivetessä, joten tekemistä riitti.