Oltiin elokuun ensimmäisenä viikonloppuna kiipeilemässä Olhavalla, kerrankin ennen ensimmäisiä yöpakkasia. Idea Olhavalle lähdöstä tuli Annelta jo ennen kuin ehdittiin aloittamaan joka syksyistä arpomista kaikille sopivista kiipeilyviikonlopuista. Mukaan lähti myös Päivi ja alun perin tulossa oli muitakin, mutta aikataulusekaannusten vuoksi ainakin muut Kiipeilysohlot vaikuttivat Olhavalla vasta seuraavana viikonloppuna. Muina kesinä on meidän Olhavan reissut jääneet alkukaudesta ehkä pohjimmiltaan rohkeuden puutteesta tekemättä, ja loppukaudesta kun on jo enemmän metrejä alla ei vaan olla saatu soviteltua reissua kalenterieihin ennen syyskuuta. Siihen vuodenaikaan on toki kitkat kohdillaan, mutta sekä näpit että varpaat niin jäässä ettei kunnon tuntumaa kallioon oikein enää ole saanut. Tällä kertaa ei kylmyys vaivannut, oikeastaan päinvastoin – viileämpikin keli olisi yllättäen Suomeen pamahtaneessa helteessä houkutellut. Silti säästä huolimatta, tai ehkä juuri sen takia tuli Olhavalla vietettyä paikan yleisesti luomien ennakko-odotusten vastaisesti suhteellisen rento viikonloppu hyvän kiipeilyn, seuran ja ruoan parissa.

Oltiin taas varattu Seikkailuviikarin kanootit Hillosensalmelta, kun ei tälläkään kertaa ei ollut suurempaa halua työviikon ja ajomatkan päälle roudata leiri- ja kiipeilyrojuja jalan. Loppumatkan Karhulahden leirintäpaikalle kun voi lyhyemmässä ajassa taittaa oikein mukavasti kanootilla, ja viikonloppureissuun saa näin mukavasti yhdisteltyä myös pientä melontatreeniä.

Yöpymispaikka Karhulahdella osoittautui nappivalinnaksi myös ympäröivän äänimaailman takia. Olhavan lammella on nimittäin kaakkureilla ympäri vuorokauden sellaiset karkelot, ettei korvatulpatkaan paljon auta. Olhavan seinämä ehkä vielä vahvistaa lintujen ääniä, mutta välillä olisi voinut huudon perusteella olettaa että kaakkuri on Suomen suurin peto. Ei oltu aiemmin kiinnitetty asiaan huomiota, kun ollaan oltu niin myöhään paikalla että kaakkurit ovat jo tainneet lentää etelän lämpöön.

Lauantai-aamuna viikon ensimmäisten kunnon yöunien jälkeen oli niin raukea olo, ettei reippaampaan liikkumiseen tarvittava lihaksisto meinannut herätä sitten millään. Kilometrin kävely Olhavalle toimi kuitenkin mainiona alkulämmittelynä, ja hinauduttiin pitkospuita pitkin Sammalrännin (5+) alle ihmettelemään reitin kosteahkoa alkuosaa. Oli ehkä itselle onneksi että halkeaman alaosa valutti enkä uskaltanut siksi lähteä liidaamaan, sillä kakkosena Mikon perässä tullessa oli sen verran hakemista otteissa että pakit kai siitä olisi tullut. Oli jotenkin kovin nokkela reitti, ei pystynyt jammaamaan, nojailemaan eikä otekiipeilykään aina kantanut. Redpointtina voisi mennäkin, mutta nyt oli kakkostellessakin ihan riittävästi tekemistä päästä köyteen putoamatta ylös.

Loppupäiväksi siirryttiin ihan laatan vasempaan reunaan, ykkössektorin reiteille Rolling Stones (4) sekä Flying Stones (5). Pääsin liidaamaan molemmat, ja kyllä niistä ihan hyväksi liidipään treeniksi oli alhaisesta greidistä huolimatta. Vaikkei edes olisi isolla laatalla, niin on Olhavan reitit vaan greidattu hieman eri asteikolla kuin omat lähikalliot. Varsinkin Flying Finnin halkeama oli jännähkö ja pienten camujen yläpuolella pelotti välillä aika lailla, mutta  kun on nykyään tapana tallentaa nousut 27 cragsiin niin ei ihan hevillä viitsi hyvää on-sightia kamoihin ripustautumalla pilata. Iltapäivän evästauon jälkeen kääntyi aurinko kallioille ja teki seuraavana agendalla olleesta Steroidista (6a) melkoisen saunan. Ei oikein irronnut, ja otettiin pakit katon alta kun joku oli sopivasti jättänyt sinne kiilan laskeutumista varten. Loppujen lopuksi ihan hyvä näin, sillä myöhemmin netistä topoa katseltuamme huomattiin että vanhan paperiversion ohjeilla oltaisiin lähdetty punkeamaan katon yli ihan väärästä kohdin.

Anne ja Päivi tulivat polkujuoksukamoissa vastaan kun palailtiin leiriin päin. Nilkkavaivojen takia ei ollut asiaa mukaan, mutta sain onneksi Mikosta seuraa melontaan ja tehtiin inkkarilla komea iltalenkki Kuutin kanavan ja Lapinsalmen riippusillan kautta. Illalla tehtiin poronkäristykset leiritulilla ja vaan nautittiin.

Seuraavan päivän valjettua yhtä helteisenä oli pakko luopua haaveesta liidata Salamaa tällä reissulla. Nilkkakin oli taas sen verran turvonnut edellisen päivän kiipeilyistä, ettei jammailu olisi ollut sille käypää hoitoa. Mentiinkin taas laatan vasempaan reunaan kakkossektorille, tällä kertaa släbireiteille Satumaa (5+), Paskantärkeä (5) ja Tulenarkaa (6a). Näistä kolmesta Tulenarkaa oli aivan ehdottomasti paras, ja päätyisi melkeinpä todo-listalle liidinä jos ei pulttiväli olisi niin hermoja raastava.

Yläköysittelykin oli silti harvinaisen upeaa, kun alkuun aina laskeuduttiin ihan tyynen järven pintaan asti ja siitä sitten ylöspäin mielenkiintoista otekiipeilyn ja släbin yhdistelmää. Idyllin rikkoi yllättäen kauhistunut huudahdus viereiseltä reitiltä, jossa Anne ja Päivi kiipesivät reittiä Koira nimeltä Ella (5+). Enpä ole ikinä nähnyt köyttä sellaisessa kunnossa missä Anne omaansa hinasi ylös, Päivin ollessa vielä alhaalla toisessa päässä. Mantteli oli kahdesta kohdin aivan rikki, ydin sentään ehjä mutta hurjalta näytti silti.

Lähempi tarkastelu paljasti että laskeutumislinjalla, n.9 metriä yläankkurista oli niin terävä kulma että se oli köyden liikkuessa tehnyt siitä selvää yhden yläköysinousun aikana. Päivi pääsi turvallisesti ylös ja kiipeilyt jatkuivat vaurioitumattomalla köydenpäällä, mutta tulipa taas hyvä muistutus siitä ettei yläköysittelyssäkään voi koskaan olla liian huolellinen. Koira Nimeltä Ella oli kyllä köyden syojän luonteestaan huolimatta hauska reitti jota voisi joskus yrittää liidatakin. Kruksikin on kätevästi järven pinnassa, joten siitä putoamalla pääsee turvallisesti viilentymään järveen.

Ennen kotiin lähtöä kerättiin vielä talteen pari boksia mustikoita joita Olhavan ympäristössä oli sangen runsaasti. Käytiin myös uimassa, kuten myös molempina aamuina. Paluumatka autolle vielä melottiin kauniissa auringonpaisteessa. Oli aivan mahtava viikonloppu, vaikkei mitään suurta kiivettykään. Olhavalla on ehkä meidänkin porukassa hieman todellisuutta hankalampi maine jonka takia siellä tulee käytyä aivan liian harvoin. Hyvää, kohtuutasoista kiivettävää kyllä löytyy ja kun niitä kovempia reittejä joka kerta vähän enemmän zoomailee niin ehkä jonain päivänä uskaltaa jopa lähteä jotain yrittämään. Helpompienkin reittien mittakaava on kuitenkin ihan eri kuin Suomen muilla kallioilla, mikä tekee Olhavasta erinomaisen paikan pidempien reittien treenaamiseen. Seuraavaa kertaa tässä jo odotellessa, ihan varmasti on tehtävä uusi Olhavan reissu vielä tänä syksynä!