Googlatessa Norjan maastopyöräilystä tuli vastaan ensimmäisenä Trysil. Suurin ja kaunein. Toki Hafjellin bike park mainitaan joka käänteessä, mutta jo Trysiliin päin ajaessa oli selvää missä norjalaiset käyvät ajamassa. Autojen perät ja katot olivat täynnä maastopyörää.

Ja mikä tekee Trysilistä mielenkiintoisen? Siellä ei ole isoa määrää merkattua polkua, vaikka 100km riittääkin useimmille. Eikä siellä ole isoa hissikeskusta, vaikka iso tuolihissi onkin päällä päivittäin ja tunturissa menee luonnon polkuja sekä rinnettä pääsee paria tehtyä linjaa alas.

Homman pihvi on Gullia Bike Park. Tasamaalle tehtyjä kaikille sopivia maastopyöräilypolkuja. Ja kun tässä mainitaan kaikille, tarkoitetaan myös ihan jokaista. Missään en ole nähnyt niin hienosti tehtyjä vihreitä reittejä joita oli minusta hauska ajaa ja samassa letkassa pikkuiset alle kymppivuotiaat norskilapset ajelivat omilla vaihteettomilla pikku lastenpyörillään. Vastaan tuli kokonaisia perheitä ja tiukoilla xc vehkeillä polkevia trikoomiehiä. Polkujen laatu oli parasta mitä olen kokenut vastaan. Yhteensä ehkä 25km? Vihreästä mustaan jokaiselle jotakin. Junnuille oli lisäksi tarjolla eriliset hyppytreeniradat, pumptrackit ja tekniikkaradat. Ja jengiä riitti. Ja kaikki oli niin urheilullista ulkoilumeininkiä kuin vain norjalaiset voivat olla.

Periaatteessa alueella on paljon samaa kuin Fiskarsissa, mutta kuitenkin käytännössä ero on valtava. Gulliassa yksi polku oli ehkä joitain kilometrejä ja näistä pätkistä rakentui suuri sokkelo jossa pystyi helposti seikkailemaan tuntikaupalla. Reittikuvauksia lukiessa oli ihmeissään ja mietti mitä ihmettä tämäkin on, mutta kun portista ajoi sisään ei poluilla tarvinnut paljoa pysähdellä vaan loistavan merkkaamisen johdosta saatoit ajaa erilaisia komboja mielesi mukaan. Ei tarvinnut sitoutua mihinkään pitkiin puristuksiin ja kaikki oli todella kompaktisti nipussa. Toinen suuri ero on flown määrä. Gullia on niin flow kuin flow voi tasamalla olla. Bermit oli tiptop, puurakenteet liiankin tyylitellyt ja reiteillä oli ripoteltu pientä kikkailua mahdollistavaa hyppyriä ja muuta pähkinää vaihtoehtoisiksi linjoiksi. Eli kaikille oli tarjolla haastetta.Ja vielä kerran täytyy sanoa miten hienosti tällainen alue palvelee aloittelijoita ja ennen kaikkea junioreita. Missään en ole nähnyt niin paljon ja niin nuoria maastopyöräilijöitä.

 

No, mitä muuta? Tämän kaiken hehkutuksen jälkeen Gulliaan liittyen. Sehän on ”vain” koko perheen bike park.

Trysilfjellet tarjoaa hauskaa tunturiajoa suht rajatulla alueella. Ajoin tosin vain pari  polkua teknisten ongelmien takia. Tunturiajo tarkoittaa freeridea vaikka ottaisikin hissin, koska kesähissillä pääsee vain puurajaan ja avotunturiin täytyy polkea itse. Hissimäessä on oikeasti vain yksi enemmän ajettu sininen reitti Magic Moose joka on niin äärimmäisen flow kuin voi vaan olla. Tätä kun on seitsemän kilometriä, niin itsellä alkaa käydä jo vähän tylsäksi. Ensi vuonna vieressä on toinen vastaava punainen reitti. Ja on siellä pari muutakin ränniä. Hissikorttia en edes lopulta hankinut vaan ajoin yhden rengasongelmien sävyttämän tunturipäivän ja kerran Magic Moosen takaisin kylille. Kun katseli miten tosissaan uutta linjaa joku rakennusfirman näköinen porukka kaivureillaan rakensi, niin odottelen kyllä hissiajoon melkoista parannusta lähivuosina. Ja kun reittien laatu tosiaan on kovaa tasoa, niin yksikin tuollainen uusi mäki vuodessa lisää paikan houkuttelevuutta todella paljon.

 

 

 

Mutta, mutta… keskusteltuani paikallisen pyörähuollon kaverien kanssa, löysin ehkä kuitenkin sen omimman juttuni Trysilistä. Kaveri sanoi ajavansa 90% omista lenkeistään laakson vastapuolella. Siellä on luonnon polkua vastakohtana ääri rakennetulle keskukselle. Reittikarttaan merkatut polut ovat todella hyvää settiä. Ajoin ne kaikki ja suosittelen sekä Grimsåsenin jyrkempää mäkeä kuin Åsin pitkää kierrosta. Pitkän kierto on merkattu ajettavaksi vastapäivään, mutta suosituksesta tein sen myötäisesti ja lopetin pitkään epäviralliseen laskuun kylille. Erittäin ajettava kierros hyvillä laskuilla. Pitkän itselle sopivan rapean herkkulaskun saa kiipeämällä Bjørnnåsenin huipulle ja laskemalla alas pohjoisen kautta. Itse nousun saa tehtyä helppoja hiekkateitä pitkin ilman tunkkaamista. Ajoin nämä kahdessa päivässä jonka jälkeen pitäisi lähteä uudelle kierrokselle mikä ei sekään ole huono valinta. Lisääkin polkua varmasti selviäisi paikaillisia haastattelemalla.

Trysil on nouseva keskus. Panostuksen määrä on ilmeinen. Itse rinnekeskuksethan ovat jo valmiiksi prameat ja kapasiteetti on kunnossa. Samoin kylä on sympaattinen. Löytyy tarpeeksi lokaalia elämää,  hipsteribaarit ja omat panimot. Myös iso plussa ettei autoa tarvitse vaan paikka on tarpeeksi kompakti pyöräilijälle. Samoin saavutettavuus isommista paikoista kuten Tukholma, Göteborg ja Oslo on ok. Mielenkiinnolla seuraan mitä tuleman pitää.