Maipo

On tullut surffailtua jonkun verran netissä etsien jotain edes vähän mielekästä tekemistä tämän yllättävän aikaikkunan täytteeksi. Kaverit tulevat vuorelta joskus tammikuun ensimmäisen viikon jälkeen ja aikaa on. Onneksi Argentiina on helppo maa liikkua julkkareilla suoria teitä pitkin ja homma selviää aina lopulta vaikka espanjasta ei mitään pohjia olekkaan.
Tiet ovat tosiaan suoria. Todella terapeuttista tuijottaa etäisyyteen Cama Ejecutivon etupenkiltä.


Niin siis siitä aktiviteetistä piti kertoa. Lyöttäydyin mukaan suomalaischileläisen oppaan Juho Lukkarin ryhmään heidän Aco aklimatisaatio nousulle Maipo tulivuorelle. Ajattelin että pääsisi fiilistelemään vuoristoon ja oppisi kokeneelta tekijältä yhtä ja toista. Ja enhän ole itse ollut edes lähellä 5300m korkeutta, joten korkeuttakin oli kiva kokeilla. Idea oli hyvä ja reissu ylitti helposti odotukset. Maipo on oikean tulivuoren näköinen tulivuori ja todella nätissä sekä rauhallisessa vuoristolaaksossa.
Maipo kuvataan perinteisesti kimaltelevan Lagua Diamanten takaa.
Nämä ovat Cuanagojen maita. Näitä kavereita vilisti joka puolella vaikka villejä muka ovatkin.  

Retki oli kuuden päivän mittainen. Eka laitettiin järven rannalle perusleiri pystyyn, seuraavaksi roudattiin kamaa seuraavaan, sitten pari leirin siirtoa, huippupäivä ja lopulta yläleiristä takaisin San Carloksen Shellille. Järvi on 3200m, viimeinen leiri 4200m ja huippu 5300m. Ensimmäiset päivät oli suht kevyitä pienillä nousuilla ilmanalaan tottuen, mutta joka päivä tehtiin asioita ettei homma mennyt istumiseksi. Huippupäivä olikin sitten kovaa suorittamista. Vuori ei ole mikään kansanvaelluskohde eikä huipulle mene polkua eli noususta ensimmäiset 800m tapahtui erikokoista laavakivikkoa pitkin. Söi melkoisesti voimia. Kraaterissa on kiva pikku jäätikkö ja sen takana parinsadan metrin loppuharjanne. Topista pystyy ihmettelemää Andia huippuja ja värikkäitä laaksoja. Varsinkin pohjoiseen avautuu vaikuttava näkymä, vaikka Aco jääkin muiden kuusitonnisten taakse.
Itsellä viimeiset viisikymmentä vertikaalia oli kovia. Kone meni ihan jumiin vaikka kymmenen metriä alempana oli vielä juttutuulella. Kaverit sai odotella varmaan parikymmentä minuuttia minun kompurointia toppiin. Alas mennessä homma taas luisti eli kyse oli korkeudesta eikä kunnosta. Ei mitään havaintoa mistä niin äkilliset muutokset suorituskyvyssä. Ehkä hommaa piti liian varmana eikä osannut ottaa rauhassa loppuun asti. Seuraavan päivän kävely kulki ok ja illalla jaksoi hyvin käydä Mendozan baarikadulla. 4200m leirissä ei ollut mitään erityisiä kipuja, mutta illallisilla ei nyt mikään valtaisa ruokahalu ja vähän epämääräinen olo.
Kuvassa vasemman puoleinen kaveri ei ole ruumis vaan allekirjoittanut teekuppi kädessä”palautumassa” huipulla. Otti yllättävän koville.

Joka tapauksessa hyvä reissu ja olisi ollut siistiä lähteä Härmä-Hampuri-Santiago-porukan mukana uudelleen Aconcagualle. Loma vaan ei riitä. On muuten järjestetyssä Aco paketissakin mielenkiintoista nähdä tällainen erilainen rauhaisa luontokohde ja kone kunnossa kunnon progressiivisen nousun ja tasangolla leputuuksen jälkeen. Toivottavasti koko porukka pääsee toppiin.


Tämä tuli tehtyä aika hätäisesti. Täytyy katsoa jaksaako lisäillä parempia kuvia…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s