Päivän alkulämmittelyksi tehtiin rescue mission Pianohandler Lundin reitille, jonne Laura ja Jake onnistuivat edellisen päivän kiipeilyissä lahjakkaasti jumiuttamaan peräti kaksi camua. Lähes natiivit oppaamme Mikko ja Ville eivät alkuun oikein lämmenneet koko pelastusoperaatiolle, mutta onneksi Mikolta lopulta löytyi niin paljon reipasta urheiluhenkeä että Laura sai pätevää liidausseuraa mukaansa. Aamupäivän reitti oli helppoa 4-5- greidin hyllyltä toiselle kiipeilyä ja eteneminen vauhdikasta, senkin takia että alkupisteeseen alkoi kerääntyä muitakin kiipeilijöitä joiden alta halusimme ehtiä nopeasti pois. Molemmat camut saatiin irti ilman suurempaa vääntöä, joten alkuun täysin turhaksi tuomitusta operaatiosta tuli todellinen menestys! Sitten vain huipun yli, ja hienoa laskeutumisreittiä alas Bare Blåbaerille vievän polun varteen.

Tunnin trekkailun ja kauniin vuoristojärven rannassa pidetyn lounastauon jälkeen saavuimme Bare Blåbaerin alle todetaksemme että reitti oli aivan tukossa, ja köysistöt etenivät ylöspäin kuin Lofoottien tiellä riesana olleet karavaanarit jonossa. Seurailimme hetken Jaken ja Villen menoa jonon keulilla, mutta ruuhka ei juurikaan näyttänyt purkautuvan. Päätimme siirtyä rauhallisempaan kohteeseen ja aloitimme släbin kiipeämisen Coley Smoke-nimisestä 5 kp:n reitistä.

Plan B:n valinta osui aivan nappiin ja reitti oli kerrassaan upea! Ständeilla nyt vähän tuuli, mutta jäätäväkään viima ei niin haitannut kun köydenpituus toisensa perään tarjosi aina uudenlaisia hauskoja yhdistelmiä halkeama- ja släbikiipeilyä. Kallion pinta oli paikoitellen kuin rapattua betonia, jolla pystyi vaivatta etenemään vaikka nelivetoa niin kauan kuin kiipeiljän usko kitkan kestävyyteen vain säilyi. Viimeiselle ständille saapuessa suorastaan harmitti että reitti loppui, mutta alaspäin oli lähdettävä koska tässä vaiheessa oli vielä suunnitteilla ehtiä illaksi Anker Bryggen kisatudioon. Laskeutuminen oli hieman tavallista erikoisempi operaatio tuulisen poikittaissiirtymän ja hieman kulahtaneen oloisen laskeutumisankkurin takia, mutta slingi-backupilla vältettiin turha jännitys ja päästiin turvallisesti alas liukastelemaan kiipeilytossuilla nurmikkopolkua takaisin repuille.

Kiipeilykamojen pakkaus suoritettiin niin nopeasti kuin Lauran ollessa mukana on mahdollista, ja otettiin juoksu-startti kohti autoa. Heti kulman takana oli kuitenkin pakko pysähtyä ihailemaan ilta-auringossa hohtavaa Bare Blåbaer-reittiä, jolla nyt ei enää tungostakaan näyttänyt olevan. Kallion pinta suorastaa hohkasi lämpöä ja tuulikin oli tyyntynyt. Lopulta fudismatsi ja aikainen illallinen jäivät auttamatta kakkoseksi, ja oli pakko järjestellä kamat vielä uudestaan kiipeilykuntoon. Hullut ideat ovat joskus niitä parhaita, ja kun Lofooteilla tähän aikaan vuodesta valoa riittää starttasimme päivän viimeiselle reitille noin iltakahdeksalta. Kiipeily sujui jälleen kuin tanssi, Laurakin uskaltautui liidaamaan toisen kp:n eikä Mikon tarvinnut tehdä ihan koko työtä tälläkin reitillä.

 Huipun lähestyessä alkoi kuitenkin asteittain tulla selväksi, että yläpuolellamme oli vielä sohlojakin pahempia sählääjiä. Ensin tuli reppu ryminällä alas kallion seinää (onneksi ei sentään suoraan reitille), ja sen jälkeen jengi ei Mikon tiedusteluista huolimatta osannut ilmaista mihin suuntaan olivat menossa ja kuinka suurella porukalla. Viidennen ja meille viimeisen köydenpituuden kiivettyämme saavuimme sitten ylikansoitetulle laskeutumisankkurille, jossa olisi ihmetelty pitempäänkin jollei Mikko olisi saanut vinkkiä vielä hieman sivummalla sijaitsevasta toisesta ankkuripisteestä. Laskeutumisen alkuun siis päästiin jokseenkin vauhdikkaasti, mutta sitten taas odoteltiin että seuraavalle ständille edennyt parivaljakko ehtisi alta pois.

Ruotsalaismiehistä toinen oli selvästi jokseenkin hermostunut kalliolla oleilusta, ja köysikin oli pudonnut repun mukana joten laskeutumisköysi oli jokin backup-ratkaisu mikä ennestäänkin hidasti menoa. Lopulta maan pinnalle kuitenkin päästiin, ja puolilta öin trekkasimme vielä suklaan voimin vajaan tunnin takaisin autolle ja leiriin kokkailemaan ennätysmyöhäistä illallista. Oli todella hieno päivä, ja köydenpituuksiakin kertyi peräti ennätysmäiset 15 kappaletta!