Kevyehkön Gandalf-päivän jälkeen Mikko totesi, että nyt pitää vetää jotain tiukempaa jotta pää kehittyy ja omat rajat löytyvät. ”Pahaksi onneksi” toposta löytyi kaksi Top 50 -luokiteltua ”sydän väpättää” -reittiä, joille oli sitten päästävä. Asiasta ymmärtämättömille tiedoksi, että ”sydän väpättää” silloin kun varmistukset ovat surkeita tai niitä ei ole…

Mutta ei auttanut itku, sinne vaan Mikon perässä kohti reittejä Solens sönner ja Månens dötre. ”Auringon pojasta” aloitettiin ja minä lähdin liidaamaan, huonolla lopputuloksella. Eksyin jonnekin jättilohkareiden väliin ja päätin, että nyt riitti, ständi tähän ja Mikolle liidivuoro!

Ständillä trullien luolassa, Mikko jatkaa.

Mikko kapusi perässä ”ständille” ja jatkoi, mutta ongelmat ei loppuneet vaan alkoivat. Mikko eksyi yhtälailla reitiltä ja hetken päästä runsaan sadattelun keskeltä päättelin, että halkeama, jota Mikko seurasi oli kaikkea muuta kuin 5+ ja vielä loppui kesken, alas pitäisi tulla pienimmän C3:n varassa, heh, ja kiven kolossa tuli vielä lievästi sanoen kylmä…

No Mikko hivuttautui varovasti alas ja minä arvailin kiven kolossa, että mitä ihmettä siellä tapahtuu. Lopulta Mikko pääsi alas ja päästiin taas reitille, ensimmäinen köyden pituus loppuun ja vihdoinkin alkoi hieno kiipeäminen. Mikko liidasi upean kutosen halkeaman! Kakkosenakin oli kiva tulla perässä. Sen verran piti vielä säätää, että laskin Mikon ständiltä hakemaan väärälle reitille jääneet camut, joten Mikko sai vetäistä hienon pätkän vielä toiseen kertaan.

Hienoa kiipeilyä lopulta!

Ja ne maisemat…

Seuraava vitosen halkeama oli kyllä hieno kiivetä, mutta varmistukset oli sen verran heikkoja, että annoin omaa yritystä seuranneen pakituksen jälkeen Mikon suosiolla liidata, Mikolla kun pääkoppa kestää nykyään mitä vaan… Toisaalta Mikko maksoi takaisin seuraavalla köyden pituudella, 20 metrinen vitosen släbi, ei yhtään paikkaa camuille tai kiiloille ja peräti 2 pulttia koko matkalla! Suoraan ylös meno vielä oli ihan OK, mutta muutaman metrin poikkari lopussa jonkun veden valuma-alueen läpi meinasi hermostuttaa, mutta pääsinpäs perille!

Tämä poikkari kävi vähän liidaajan hermoille.

Sitten vaan alas ja vaikka aikaa oli mennytkin ja ilta lähestyi, niin vielä uudelle reitille, eli edessä oli ”Kuun tytär”. Alku  ei ollut lupaava, hirveän pusikon läpi ekalle ständille, Mikko liidasi. Minä siirryin liidivuoroon seuraavalla etapilla, joka alkoi kaikkea muuta kuin lupaavasti, sammalta ja pusikkoa täynnä oleva vitosen halkeama, mutta yllättäen muuttui ylempänä aivan upeaksi sormijammihalkeamaksi!

Tästä eteenpäin varmistupaikat taas vähenivät ja Mikko sai vetää liidaajana loput. Kolmannella köyden pituudella vielä löytyi jonkinlainen halkeama, mutta loppu oli taas pultattua släbiä. Ylös päästiin ja myös alas.

Matkalla alas, köydet sotkussa kuten aina…

Molemmat reitit olivat hieman kaksijakoisia. Osa köyden pituuksista oli aivan upeita, jos vaan pää kestää heikkoja varmistuksia! Toisaalta mukaan mahtui kaikenlaista rymyämistä pusikoissa ja kiven koloissa, mutta sehän on vain osa trädikiipeilyn hienoutta! Kuten Henningsvaerin Klatrekafen (kiipeilykahvila) seinällä osuvasti lukee:


”Sport climbing is like eating in McDonalds, you know what you get.”