Vestpillaren (Presten)

Perjantai 30.6.2012 valkeni kauniina, tai no eihän Lofoottien kulmilla keskikesällä edes pimene…mutta siis kuitenkin, aamu oli kaunis kuten sääennuste oli luvannut. Tämän päivän on tarkoitus olla merkittävä etappi Kiipeilysohlojen historiassa. Tänään Sohlojen ”tähtikiipeilijät” (tähteys on toki kovin suhteellista…) Mikko ja Ville (siis kirjoittaja) lähtevät yrittämään suurta seinää, Prestenin Vestpillarenia, ensimmäistä kertaa näin suurelle seinälle puhtaasti Sohlojen voimin. ”Ykköstähtemme” Mikko vetäisi tämän reitin jo viime vuonna slovenialaisen Janin kanssa. Silloin Mikko liidasi ”helpomman” puoliskon, joten nyt Mikolle siunaantui luonnollisesti tiukemmat vedot ja minä taistelin hieman kevyempien haasteiden parissa.

Päivän kohde!
Perjantai sattui olemaan reissumme viimeinen kiipeilypäivä ja samana päivänä piti päästä vielä Kiirunaan yöpymään, jotta kotiin Helsinkiin paluu lauantaina ei venyisi liikaa. Herätys oli hyvissä ajoin aamulla klo 6.30. Aamiaisten ja teltan purun jälkeen päästiin liikkeelle ja jätettiin Laura ja Jake nukkumaan teltoihinsa. Heidän tehtävä on etujoukkona etsiä majoitus seuraavaksi yöksi Kiirunasta.
Innokasta valmistautumista autolla.
Prestenin legendaarisen Vestpillarenin juurella olimme päivän toisena köysistönä noin klo 8.30. Ilmeisesti tämä Sohlojen historian merkkipäivä ja vastuullinen tehtävä oli kuitenkin aiheuttanut pientä hermostuneisuutta ”tähtikiipeilijöihin”, koska reitin juurella huomattiin, että pahaksi onneksi yksi pikku juttu oli jäänyt autolle…köydet…höh…noh, ei kaikkea voi muistaa… Onneksi seuraavaksi jonoon tullut kolmen hengen seurue kohteliaasti odotteli kun kipaisin noutamassa köydet autolta. Siitäpä sitten vaan ylöspäin, tarkka lähtöaika unohtui siinä hässäkässä tarkastaa, mutta noin klo 9 köysistömme lähti etenemään. Mikolle siis siunaantui ne kovemmat legit joten Mikko aloitti liidaamisen.
Näissä maisemissa kiivetään…
Melkein perillä.
Jaahas, missäs ne köydet on?
No ihaillaan sitten maisemia, kun ei ole köysiä.
Kiipeily lähti mukavasti liikeelle ja toisella köyden pituudella pääsin ainakin topon ja Mikon mukaan omien liidivuorojeni kruksin yli menestyksekkäästi. Toisaalta ei se kyllä ehkä edes ollut se vaikein paikka. Mikko jatkoi reitin ensimmäisellä kutosella ja normaaliin tapaan suoriutui siitä tyylikkäästi. Minä jatkoin hieman kevyempää vetoa kohti Storhyllania ja ilmeisesti Storhyllanin suuren koon ja sopivasti esiin tulleen auringon häikäisyn seurauksena painoin varmistuspulttien ohi jo pitkälle seuraavaa köydenpituutta. Edellä menneen parin suomalainen liidaaja huuteli sitten hieman vinkkiä, mutta myöhäistähän se oli palata pulteille, joten pistin ständin sitten vaan siihen missä olin.
Köydet löytyi ja menoksi.
Tuonne mennään, jee!
Iloisena ständillä.
Korkeammalta näkyy kauemmaksi.
Storhyllania ei sen kummemmin jääty ihailemaan, mutta nyt kiipeily jatkui mukavasti auringonpaisteessa, joten vihdoin viimein saatiin aamukohmeiset sormet lämpiämään ja juuri sopivasti koska edessä oli minun liidivuorojen toinen kuusi miinus, joka sitten olikin mielestäni hienoin liideistäni. Ensimmäiset 20 metriä mentiin hienoa släbiä, jonka vieressä kallion kulmassa kulki aivan ohut halkeama, jonne sai juuri ja juuri tungettua aivan pienimpiä kiiloja. Hieman toki kuumottava pätkä, mutta todellakin ehdottomasti hienointa kiipeilyä minun liidivuoroista! Toisaalta, köydenpituus päätettiin 20 metriseen poikkariin, joka aiheutti hervottoman köysikitkan toiseen köysistä, joka siis kiersi poikkarin kautta, siinä sitä sitten kiskoin köyttä ständillä ylös ja ruokoilin, että se onneton ei jumitu mihinkään, joten ei tämä ihan täydellinen pätkä kuitenkaan ollut.
Homma ei sentään helpottunut, vaan Mikko jatkoi toista kolmesta kutosestaan. Pätkä oli jälleen kerran haastava, mutta liidaajalla ei pää tutissut, vaan täysin päinvastoin, pää kylmänä kerralla ylös. Seuraava minun liidivuoro oli pitkä 5+ -tasoinen layback -vääntö. Joko voimat alkoivat vähetä tai sitten pätkä oli vaan vaikea minulle. Istutin alkuosan layback-osuuteen niin paljon kamaa, että mokomat loppuivat kesken, piti tehdä väliständi. Mikko tuli perässä keyvesti ja liidasi pätkän loppuun. Mitä ylemmäs reitti kulki, sitä komeammiksi ständit muuttuivat, tai siis ständeiltä näkyvät maisemat…
Mikko korjaa paitaa valjaiden alle.
Reppukin ihailee maisemia.
Oma kuva.
Hieno pätkä! Mitä nyt poikkari vähän hankaloitti.
Sieltä se Mikko kömpii.
Että voi olla ständi hienolla paikalla!
Mikko poseeraa.
Siitä se kevyesti meni…
Seuraavalla ständillä ei komeata ollut pelkästään maisemat vaan myös eteen avautuva legendaarinen The Slanting Corner! Pitkä jyrkkä släbi päälle kaatuvan kallion kulman vieressä. Ai, että tuota pitäisi liidata? No huh! Tässä vaiheessa olin varsin kiitollinen, että Mikko veti ne kovemmat pätkät… Edessä olevan kovan vedon kunniaksi piti heittää vatsaan pari evästortillaa, ensimmäiset syömiset koko päivänä aamiaisen jälkeen. Mutta eteenpäin piti jatkaa ja Mikkohan jatkoi enemmän kuin upeasti! Liidi sujui pienen satunnaisen sadattelun siivittämänä ja ei siinä auttanut muuta kuin seurata perässä. Loppujen lopuksi todella upea pätkä, joka täytyy tulevaisuudessa tulla ehdottomasti itsekin liidaamaan! Lisää vaan treeniä…
The Slanting Corner!
Viimeiset valmistelut ennen kruksia.
On se vaikuttava! Perässä pitäisi tulla…
Eikun ylös…
…tiukkaa on…
….menihän se, nyt hymyilyttää!
Reitin kovin paikka oli nyt ohi ja minä jatkoin liidaamista helpolla nelosella suurten kivilohkareiden lomasta. Vielä oli edessä reitin viimeinen varsinainen kiipeilypätkä, jonka lopussa oli myös kakkoselle hieman haastava poikkari, ei huvittanut pudota, koska seurauksena olisi ollut entistä tiukempaa kiipeämistä. Hienosti selvittiin tästäkin. Lopuksi vielä 55 metrinen ruohoskrämpläys huipulle ja tehtävä oli hoidettu! Aikaa meni noin 9 tuntia, mutta ehdottomasti sen arvoista.
Juuri ennen viimeistä vitosta.
Viimeinen liidi Mikolle.
Ja sitten loppumatka ”niityllä”.
Pikku ponnistus ja huipulle!
Mikko perillä!
Ville perillä!
Huipulta aukeni uskomattoman hienot maisemat, mutta vielä piti päästä alas. Lyhyen evästauon jälkeen jatkettiin alaspäin. Polku lähti nousemaan lievästi sanoen ilmavaa harjannetta vuoren varsinaiselle huipulle ja vähintään yhtä ilmavaa harjannetta alaspäin. Reitti olisi voinut jopa pelottaa, mutta koko päivän kiipeilyn jälkeen alkoi olla sen verran turtunut korkeuksiin, että ongelmitta selvittiin, reitti vaatii kuitenkin äärimmäistä huolellisuutta!
Ja kohti autoa…
…ei ihan helppo polku…
…lopullinen huippu…
…olipas tiukka harjanne!
Tonne pitäis päästä.
Viimeinen silmäys upeisiin maisemiin…
Lopulta polku helpottui ja johti kauniin vuoristolammen kautta tien varteen. Tietä kävellessä vastaan tuli vielä edellä mennyt suomalainen kavereidensa kanssa ja saimme saunatarjouksen, mutta kiire kohti Kiirunaa painoi päälle ja jouduimme kieltäytymään.
Autoa lähestyttäessä koko Presten ja Vestpillaren avautui silmiemme eteen kauniissa ilta-auringossa. Tässä vaiheessa alkoi oikeastaan vasta hahmottaa miten valtavasti seinästä todella on kyse. Kiivetessä ei kuitenkaan, komeista maisemista huolimatta, pysty varsinaisesti käsittämään kuin edellisen ja seuraavan köyden pituuden. Nyt kun koko komeuden näki alhaalta kohoamassa merestä kohti taivasta, lopullisesti tajusi seinän suuruuden ja oman pienuuden. Tämän tajuaminen toi lopullisesti valtavan tyytyväisyyden tunteen suoritukseemme…ja samalla halun vielä isommille sienille…
Nyt helpottaa.
Kohti autoa.
Tämä kiivettiin…
Toisaalta, vaikka kyseessä oli suurin seinä, joka on koskaan noustu Sohlojen omin voimin, tämän reissun hienointa antia oli kuitenkin se, että ”harjoittelijoina” mukana olleet Laura ja Jake selkeästi innostuivat pitkistä reiteistä ja suurista seinistä. Kun vihdoin pääsimme nopean ajomatkan päätteeksi Kiirunaan nukkumaan, oli siellä ehditty tehdä jo kovat suunnitelmat ensi vuoden reissusta. Innostus tuntui olevan sitä luokkaa, että Sohlojen ”tähtikiipeilijät” ovat pian jotkut aivan muut kuin Mikko ja minä. Mutta mikäs sen hienompaa kuin se, että saa siirrettyä innostuksen hienosta lajista eteenpäin!
Kokonaisuutena matka oli erittäin onnistunut ja tämä viimeinen nousu Vestpillarenilla vahvisti aiempia paljon pienemmillä seinillä syntyneitä ajatuksia siitä, että nimenomaan isot seinät ja pitkät retkeilyhenkiset kiipeilyt ovat ne kaikkein omin juttu kiipeilyssä. Taitoa ja osaamista on mukava kehittää pienillä kallioilla ja halleissa, mutta kun ne omat rajat tulevat kuitenkin vastaan suhteellisen pian, niin se omimmalta tuntuva juttu on ne pitkät nousut, ei siis välttämättä kaikkein tiukimmilla greideillä vaan enemmänkin retkeilyhengessä. Tulevaisuudessa tekisi ehdottomasti mieli kokeilla useammankin kuin yhden päivän nousuja…joten katsotaan kuinka tavoitteiden kanssa käy…
Mutta nyt tämä reissu on loppuun käsitelty ja siirrytään uusiin kiipeilyihin ja muihin kesäaskareisiin…

Yksi kommentti artikkeliin ”Vestpillaren (Presten)

  1. Olipa hieno juttu ja komeat kuvat!! Isot aplodit tietysti myös itse suorituksesta, sekä siitäkin vielä että perinteinen sähläys hoidettiin mallikkaasti alta pois jo ennen varsinaisen kiipeilyn aloitusta 😉

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s