Kiipeilyä Nizzassa, ei heikoille!

Jos plaisir-kiipeily Aostassa sopii kaikille, Nizzaan kannattaa ainakin keskellä kesää suunnata vain koviin gredeihin tottuneiden paatuneiden masokistien.Nizzan seudulta valikoitui kiipeiltäväksi kaksi kohdetta, kuumalle kelille suositeltu Gorges du Loup (Suden kanjoni veikkaisin suomeksi…) ja muuten vain uskomattoman komea Saint-Jeannetin pääseinä.

Gorges du Loup
Gorges du Loupiin päästiin pienen Cannes-kiepin jälkeen iltapäivällä kuumimpaan aikaan, mutta lähestyminen oli silti miellyttävän varjoinen kauniin pikkujoen varrella, joka oli myös varsin suosittu kesäinen piknik-paikka. Kohteen ensimmäinen sektori (Mesa Verde) löytyi helposti, mutta ko. sektorin greidit olivat välillä 6c-8b, joten ei kun eteenpäin…
Eteenpäin mentiinkin, mutta turhan vauhdikkaasti, ylös sektorille L’Hermitage lähtevä polku jäi huomaamatta. Ei kun takaisin ja normaaleihin rutiineihin kuuluvan haeskelun jälkeen oikea polku löytyi ja nyt alkoi aurinkokin kuumottaa sen verran, että tuli lämmin kavutessa.
Rentoa lähestymistä.
Sektori kuitenkin löytyi ja sieltä sopivaksi arveltu kolmen kp:n reitti Mai yhdellä vitosella ja parilla 6a:lla, no lopulta huomattiin, että kiivettiin kolmen 5+:n reitti Douce suprise, joka tuntui ihan kivalta kalkkikivikiipeilyltä. Ajateltiin kuitenkin testata vielä vähän vaikeampaa yhtä kp:tä ja vetäistiin vierestä reitin Automne melancolique ensimmäinen 6b pätkä, kivasti meni sekin, joten seuraavana päivän voi lähteä turvallisin mielin Saint-Jeannetin La Directissimelle, 9 kp:tä ja 200 metriä upeaa kalkkikiviseinää…tai niin ainakin kuviteltiin…
Ville aloittaa reitin. Hyvää yllätävän viileää kalkkikeveä. Kesähelteillä kannattaa oikeasti etsiä ne viileimmät paikat.
Laura tähystelee Loupin maisemia.
Reitit oli perus kalkkikiveä sellaisena kun ne muisti viime vuosilta. Isoa otetta ja vähän jyrkempää mihin on itse tottunut.
Lopuksi kaikki kivasti yhteisständillä. Allekirjoittaneella perus yrmeä lomanaama – liian hauskaa ei saa olla.

Gorges du Loupin päivän suurin draama koettiin vielä paluumatkalla, kun Laura näki kyyn…pahaksi onneksi satuin aivan viereen ja korva soi vieläkin…

Saint-Jeannet
Gorges du Loupin onnistuneen kiipeilypäivän jälkeen päätettiin varata koko meidän Nizzaan majoittuneen ryhmän, ei-kiipeilijöiden ja kiipeilijöiden, yhteinen dinneri ja muu illanvietto majapaikkamme emännän avustuksella Saint-Jeannetin kiipeilypäivän kruunuksi. Maukas illallinen mielessä lähdettiin kohti jylhää seinää, joka majesteettisena nousee koko Nizzan seudun yläpuolelle.
 
Siellä se Saint-Jeannetin seinä komeana häämöttää Nizzan yläpuolella.
Kohde vaikutti jylhyydessään houkuttelevalta ja etukäteen ei osattu houlestua edes topokirjan maininnasta tiukista greideistä ja jostain valittamisen turhuudesta kun näillä seuduillahan ranskalainen greidiasteikko on keksitty, mitä lie höpinöitä…
Seinä on komea ja alla oleva Saint-Jaennetin kylä sympaattinen.
Kylään ajo ja jopa sektorin löytäminen sujui normaalia vähäisemmin ongelmin. Ihan helpointa polkua ei löydetty edes semi-lokaalin oppaan (minä siis…) johdolla, mutta seinäähän ei voi olla löytämättä ja tässä kohteessa oli toteutettu Etelä-Euroopassa tyypilliseen tapaan reitin merkintä iskemällä nimikyltti kallioon, joten reitti löytyi helposti.
Pieni harrastesisustaja on iskenyt myös Saint-Jaennetille.
Ensimmäinen kp oli 5+, joten Laura aloitti liidaamisen. Reitin greidaus osoittautui kuitenkin yllättävän tiukaksi, mutta ensimmäinen kp kuitenkin selvitettiin kunnialla. Minä jatkoin 6a:lla ja aivan käsittämättömän kova 6a oli tämäkin, aikaa meni kohtuuttomasti ja hikeä valui vielä kohtuuttomammin. Mikko jatkoi 6a+:lla ja homma sen kuin vaikeutui. Aikaa oli mennyt noin tunti per kp ja kun niitä oli yhteensä 9 niin topon 5 tunnin aika-arvio alkoi vaikuttaa epärealistiselta. Tässä vaiheessa kuitenkin uskottiin, että yläosan viitospainotteiset osuudet sujuvat nopeasti ja pysytään illallisaikataulussa…kaikkeen sitä ihminen uskoo, kun oikein haluaa…
Tässä vaiheessa oli tullut jo selväksi, että kalkkikivi ei ole ihan sama juttu kuin graniitti ja ne greidaukset todellakin ovat vähän kovahkoja täällä päin…eipä siinä vaan enää itku ja hammasten kiristys auttanut…eteenpäin piti mennä…tai piti ja piti…

Ehkä jo pientä epätoivoa havaittavissa…
Seuraavaksi oli edessä taas 6a ja Lauran liidivuoro. Laura kuitenkin totesi ettei liidaa ainakaan kutosia ja minä päättelin, että aikataulupaineessa voisi olla parempi, että Mikko keskimäärin mua nopeampana liidaajana vetää kutosen ja myös minä ajattelin keskittyä yläosan vitosiin. Mikko lähti ylöspäin ja pian alkoi kuulua kiroilua greidauksen ”osuvuudesta”, muutaman putoamisen ja useiden manailujen jälkeen todettiin, että Mikko on eksynyt jollekin tiukemmalle reitille selkeästi oikealle meidän reitistä. Mutta ei siinä enää auttanut valitus, Mikko sai kriittisen jatkon klipattua ja siitä kiskomalla itsensä kruksin yli. Meidän reitin ständille pystyi onneksi tekemään poikkarin ja päästiin takaisin reitille. Vielä tosin piti Lauran ja minun päästä ständille…

Ville kiillottuneella släbillä…
…ja hiipimässä pikku pilaria.


Rimpulan näköinen kaveri roikkumassa kahvoista. Ensi talvena kiivetään vaan negaa! Ja voisi ehkä katsoa, jos kaupasta löytyisi edes pikkaisen vähemmän rumemmat shortsit.



Laura aloitti yrittämisen ja kruksissa käytettiin surutta kaikkia keinoja minun köysi mukaan lukien. Eteneminen oli jo kuitenkin muuttunut selviytymistaisteluksi, joten kiipeilyetiikka ei enää paljoa painanut. Mulla oli sitten se ongelma, että ei ollut sitä toista köyttä enää mistä kiskoa kruksissa, mutta Mikonkin hyödyntämä jatko onneksi oli ja sen avulla kruksi hoitui, vaikkakin pienien sydämentykytysten jälkeen…sattui nimittäin pieni ”vahinko”. Lauran lepäsi köydessä ylempänä kun minä vaadin kruksissa Mikkoa kiristämään köyttä minun avuksi. Pahaksi onneksi köysi tuli ständille hieman sivusta lopun poikkarin takia ja Mikon kiskoessa mun köyttä Lauran köysi vapautui. Yhtäkkiä huomasin sivusilmästä, että joku kirkuva möykky tulee ylhäältä kohti ja ehdin juuri painautua alta pois kalliota vasten. No köysi lukittui tietysti heti kun Mikko päästi irti mun köydestä ja Laura mätkähti vapisevana ja säikähtäneenä aivan minun taakse. Pakko myöntää, että ehti käydä mielessä mahdottomalta tuntuva ajatus köyden katkeamisesta… Pienen itsensä keräilyn jälkeen Laura kuitenkin päätti jatkaa ja päästiin lopulta kaikki kolme ständille.

Tässä vaiheessa Laura totesi ettei halua enää ainakaan liidata. Kova vääntö reitillä ja jossain vaiheessa suoraan reitille paistamaan alkanut kuuma Välimeren aurinko oli kuitenkin jo vienyt minunkin voimat niin, että luovutin liidivuoron vastahakoiselle Mikolle, joka jatkoi…ja eksyi taas… Päädyttiin jonnekin ihme pusikkoon ties miten kauas reitiltä.
Minä jatkoin vuorostani liidaamista kaikenlaisia piikkipensaita täynnä olleen metsän läpi, kunnes törmäsin jyrkänteeseen, jonka yli en enää uskaltanut jatkaa liiallista köysikitkaa peläten. Tein ständin ja Mikko painoi pusikkoa ylöspäin löytäen taas kallion jonkun reitin, jonka alkupäähän teki roikkuständin (tai enemmän tai vähemmän niitä ne melkein kaikki oli olleet…). Seurattiin perässä ja sen lisäksi, että jano oli hirveä mulla alkoi krampata sormet kiivetessä, jee!
Laura metsäosuudella. Reitistä voi olla tietysti montaa mieltä ja varmasti se on lajissaan hienoa kiipeämistä varsinkin kun vetäisi oikeat kp:t, mutta kun on tottunut kauniin puhtaisiin graniittilinjoihin, niin ei tällainen muotoviidakko pusikkojen ympäröimänä hirveää vaikutusta tee.
Siinä ständillä roikkuessa totesin, että en todellakaan pysty enää liidaamaan joten Mikko jatkoi. Johonkin kruksin näköiseen hyytyi Mikonkin meno ja edessä uusi roikkuständi, joiden huono puoli oli se, että siinä roikkuessa alkoi jalat puutua. Siis suu on kuin hiekkapaperia, sormet kramppailee ja jalat puutuu…ja vaihtoehtona oli hyvä illallinen, joka siis tässä vaiheessa oli jo peruttu…”kotijoukot” Lotta ja Tia olivat vielä kaiken kruununa luonnollisesti jotakuinkin käärmeissään tapahtumien kulusta…
Tältä näyttää pakittaminen: vyyhdetään köydet hiljaa kokoon ja lähdetään skämbläämään  pusikkoja pitkin lasketumisankkureille. Normaalisti aihe esitetään dramaattisemmin.
Jostain ihme syystä mun ja Lauran oli kuitenkin pakko päästä roikkumaan Mikon seuraksi keskelle viimeistä köydenpituutta self-made semiträdiständille. Laura vielä lupaili liidaavansa kruksin…kunnes pääsi ständille… Siinä sitten kökötettiin kylkikyljessä kolmestaan ja pohdittiin kenellä on voimia liidata ylöspäin. Näytti siltä, että parin muuviin päästä homma helpottuisi, mutta eipä me toisaalta kauas nähty edessä olevan kulman taaksen. Hieman vielä kaiveltiin Mikon kanssa muistin syövereistä teknotaitoja, mutta huonolla menestyksellä. Ajatuksiin alkoi hivuttautui se, että onko meidän ainoa vaihtoehto todellakin perääntyä viimeisen kp:een puolivälistä…10-20 metriä ennen 9 kp:n (200 m) reitin toppia…!? No valitettavasti näin se lopulta oli…
Nyt alkoi sitten taistelu pimeän tuloa vastaan. ”Onneksi” otsalamputkin oli jätetty autolle… Mikon Via Dolorosa kruunautui, kun Mikko valikoitui runsaiden liidivuorojen lisäksi myös laskeutumaan piikkipensaspusikoiden läpi ensimmäisenä, tosin samat piikit ne siellä oli vastassa meillä muillakin. Loputtoman laskeutumisen jälkeen lopulta päädyimme juuri ennen pimeän tuloa Mafia-luolan viereen maankamaralle. Vielä piti kompuroida pimenevässä illallassa puolisen tuntia kylään. Onneksi ylhäältä oli bongattu selkeä ja hyvä polku.
Kylän lähteeestä sammutettiin pahin jano ja sitten kysymään kylän baarista, että vieläkö saisi ruokaa…keittiö oli jo suljettu mutta onneksi kurjat kiipeilijät saivat säälistä vielä rekkamiehen annokset kyljyksiä, ranskalaisia ja salaattia, tosin Lauralle kasvissyöjänä kyljykset korvattiin chevre-leivillä. Ruoka ja myös olut todellakin maistuivat!
Lopuksi mutkainen ajomatka kämpälle, jossa ”kotiväki” Lotta ja Tia oli vielä ulkona viettämässä torsoksi muuttunutta ”yhteistä” iltaamme…
Aamulla sitten vuolaat selittelyt ja pahoittelut ”kotiväen” lisäksi myös illallisemme eteen kovasti töitä tehneelle majapaikan emännälle. Onneksi hänelle löytyi huoneistomme jääkaapista korvaukseksi pullo kuohuviiniä. Muut selittelyt kulminoituivat Lotan napakkaan yhteenvetoon tapahtuneesta:
”Ranskalaiset kiipeilijät nyt vaan on niin paljon kovempia kuin te!”
Ehkä niinkin, mutta kyllä tänne pitää vielä palata…
 
Tämä reissu kuitenkin varmasti opetti paljon ja oli tulevia Big Wall -haaveita ajatelen hyödyllisempi kuin kymmenen ongelmatonta nousua. Tässä muutama ajatus, jotka tulivat mieleen:
  • Ennen pitkälle reitille lähtöä paikalliset greidit ja paikallinen kivilaatu pitää olla tuttua.
  • Pitkää reittiä ei pidä kiivetä aikataulupaineessa.
  • Yhtä liidaajaa ei pidä kuormittaa liikaa minkään syyn takia, liidivuoroja pitää pystyä jakamaan tai sitten pitää vaihtaa reittiä.
  • Topoa pitää lukea tarkasti ja reitiltä ei pidä eksyä.
  • Toteamus ”aina siitä jotenkin ylös pääsee” ei pidä paikkaansa, joskus ei vaan pääse…
Eli hyvää oppia tuli ja jatkossa osataan taas vähän enemmän tästä monimuotoisesta lajista.




edit 5.8.2012/MikkoW: Kuvat ja kuvatekstit lisätty. Kokemuksiin voisi lisätä vielä sään huomioiminen. Kuumuus on seinällä yllättävän kova vastus – imee miehestä mehut pitkän päivän kuluessa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s