Saavuttiin Bodön lautalla Lofooteille juhannuspäivän iltana, kiipeilyfiilikset korkealla parin viikon tauon jälkeen. Tässä vaiheessa reissua oli leiriytyminen jo rutiinia, ja saatiin Wiglo nopeasti pystyyn Moskenesin leirintäalueelle.

Saapuminen Å:hon, Lofooteille tulon hetki piti ikuistaa lautan kannelta vaikkei valot ehkä ollut ihan parhaimmillaan

Taas oli kämppä asuttavassa kunnossa, saatiin kolmen viikon reissun aikana hiottua leiriytymiskuviot aika sujuviksi

Sunnuntai-aamu valkeni sateisena, mutta lähdettiin silti sinnikkäinä väijymään päivälle suunniteltua kiipeilyreittiä Reinen släbille. Aika märältä näytti, ja vaikka Sea Breeze ei greidin puolesta ole mikään erityisen vaativa reitti (http://www.rockfax.com/databases/r.php?i=27289), päätettiin lähteä kylille odottelemaan vesinorojen kuivumista.

Sea Breeze sunnuntai-aamuna, reitti oli hieman kosteassa kunnossa..

..joten lähdettiin Å:hon ottamaan turistikuvia turskista

Å:n turistikierroksen ja kalakeiton jälkeen tultiin uudestaan reitin alle ihmettelemään tilannetta. Rockfaxin toposta poiketen nykyinen autotie ei enää kulje Reinen släbin vierestä vaan sen alta, joten vanhan tienpätkän varteen voi helposti jättää auton ja siirtyä Lofoottien mittakaavassa suorastaan ällistyttävän nopeasti (1min) ekan kp:n alkuun. (Jälkiviisaana voi tosin sanoa, että lähestymisen helppous maksettiin takaisin reitiltä laskeutuessa.) Å:ssa oli ollut koko päivän hellettä, mutta Lofooteilla kun oltiin odotti muutaman tienmutkan takana Reinessä edelleen vähemmän kesäiset kelit. Kiipeilyreitti kuitenkin näytti neljältä iltapäivällä paljon aamuista kuivemmalta, joten untsat ja pipot vaan päälle ja menoksi.

Merikotkat pesivät Reinen släbin yläpuolella, komeita lintuja kelpasi ihailla varsinkin ylempänä reitillä ollessa

Valmistautumista ekalle kp:lle, oli melkein talvikamat päällä.. Ensimmäinen kp meni mukavasti släbillä. Runittamista riitti, mutta eteneminen oli sen verran loivaa ettei varmistusten vähyys niin haitannut. Vasta korkeuden lisääntyessä oli pakko alkaa rakentamaan luottamusta pieniinkin kamuihin, muille ei juuri ollut saumaa mistään kiiloista puhumattakaan. Reitti oli kuitenkin selkeä, ja oli kivaa kiivetä taas pitkästä aikaa. Mikko jatkoi liidausta seuraavalla kp:llä, joka ei tainnut vielä paljon jyrkentyä mutta reittiä joutui hieman hakemaan. Kunniakkaasti selvittiin siitäkin, samoin kolmannesta kp:stä jolla toisin jouduin harjoittelemaan alaspäin pakittelua kun sormihalkeamaan ei enää mahtunut pikkurilliäkään. Parempi reitti seuraavalle ständille löytyi halkeaman vasemmalta fleikin reunaa seuraten, ja Mikko jatkoi taas liidaamista neljännelle kp:lle. Viides kp oli harvinaisen nihkeä, pelkkää loivasti ylöspäin menevää puskaa ilman mitään varmistuspaikkoja. Kiipeilyosuuden paras ote oli pikku pihlaja, toiseksi paras katajan juuri..eikä koko kp:lle tainnut saada kuin yhden surkean kiilan ja yhden onneksi hyvän kamun. Ankkurille päästyä olin hyvin iloinen jälleennäkemisestä kiinteän kallion kanssa, kostean liukas ruohohylly kiipeilytossujen alla on harvoin miellyttävä kokemus. Mikko samoili kakkosena saman pusikon läpi ankkurille, ja jatkoi matkaa huomattavasti laadukkaammalle kuudennelle kp:lle jonka aikana tosin alkoi satamaan vettä.

Toisella ständillä, alkaa Golf olla kaukana jo

Edelleen tokalla ständillä, oli oikeasti vilakka keli koska Mikollakin on pipo

Kolmas kp, hetki ennen kuin sormihalkeama muuttui hiushalkeamaksi ja piti tarkistaa suuntaa

Seitsemäs kp oli taas minun, eikä näyttänyt niin kovin houkuttelevalta. Sade sentään oli loppunut, mutta mistään kitkasta ei ainakaan tossujen alla tuntunut olevan tietoakaan. Varmistuspaikkojen kanssakin oli vähän niin ja näin, mutta koska greidi nyt ei todella ollut mikään kummoinen oli oletuksena että homma näkyvissä olevan tömpyrän jälkeen helpottuu. No, eipä sitten helpottunut..tömpyrän yläpuolella oli pelkkää märkää släbiä, ilman mitään varmistuspaikkaa taikka mainittavia otteita. Yritin löytää reittiä vielä oikealta koukaten, mutta lopulta ei auttanut kuin ottaa pakit ja laskeutua ankkurille kahdesta vähemmän hyvästä kamusta. Mikko kävi vielä kokeilemassa onneaan, mutta yhtä märkää släbiä oli edessä toisellakin silmäparilla katsottuna ja päätettiin lopulta ottaa nöyrästi pakit heti ekalta kiipeilyreitiltä.

Kuudes kp, ei ole kiipeilykeli enää ihan kohdillaan..

Yrittänyttä ei laiteta, seitsemättä kp:tä puskettiin suoraan pilveen

Topossa jo viisi vuotta sitten heikkokuntoiseksi todettu laskeutumislinja oli rapistunut entisestään, mutta oltiin ylöspäin tullessa katseltu että 3:n ja 1:n kp:n laskeutumisankkurit olivat jokseenkin kunnossa. Niille asti pääseminen vaan osoittautui vaikeaksi, kun köydet juuttuivat ylös jo ekalla laskeutumisella. Kiivettiin sitten 6. kp uudestaan, ja todettiin että kaiken säädön aikana merituuli oli hieman kuivannut reitin yläpäätä. Pohdittiin että koska sekä ensimmäinen että toinen laskeutuminen olisi tehtävä yhdestä ilmeisen vanhasta pultista / porahaasta, alkoi ylöspäin meno vaikuttaa turvallisemmalta vaihtoehdolta. Mikko lähti ottamaan revanssia 7. kp:stä, ja onnistuikin tällä kertaa pääsemään ylös asti tekemällä poikkarin vasemman kautta. Sydän väpättää-osastoa oli kyllä sekin reittivaihtoehto, mutta silti parempi kuin edelleen kostea reittikuvauksen mukainen ”friction slab”. Kello oli tässä vaiheessa reippaasti yli puolen yön, ja taisteluinto hieman vähissä. 10 tunnin kiipeämisen jälkeen itselläni oli muun väsymyksen lisäksi niin toivoton vessahätä, ettei liidissä jännittäminen ilman housujen kastumista enää tuntunut mahdolliselta ja luovutin nolona myös viimeisen kp:n Mikolle.

Kuudes kp uusintana, välissä ehdittiin pakittaa sekä kiipeilystä että laskeutumisesta mutta  tällä kertaa kannatti säätää pitkän kaavan mukaan –  saatiin jatkaa ylöspäin huomattavasti paremmassa kelissä!

Vihdoinkin toppiin päästyämme oli aurinko jo hyvässä nousussa. Oltiin tietysti iloisia siitä että päästiin sinne asti, mutta edessä oli vielä pitkä laskeutumisoperaatio Reinen släbin viereisen kuluaarin kautta. Taidettiin olla kauden ensimmäiset kiipeilijät tällä reitillä, sillä laskeutumispolusta ei ollut jälkeäkään. Samoiltiin vuorotellen saniaisten lomassa etsimässä topossa mainittuja slingiankkureita, ja tuurilla Mikko lopulta onnistui yhden sellaisen bongaamaan. Sitten laskeuduttiin, pitkään ja hartaasti yhteensä ainakin neljä kertaa ennen kuin oltiin alhaalla asti..onneksi tällä kertaa köydet tulivat kuin ihmeellä alas jumiutumatta ja ankkuritkin näyttivät huomattavasti reitin vanhaa laskeutumislinjaa luotettavammilta. Sellainen huomio tehtiin Mikon uusista 8mm puolikkaista, että joustoa riittää. Laskeutuessa ei niinkään haittaa vaikka olo välillä on kuin kumpparin päässä roikkuisi, mutta köysiä alas vetäessä ylimääräinen vanuminen ei oikein ilahduttanut. Köysien keveydestä ja helposta käsiteltävyydestä joutuu näköjään hieman maksamaan.

Autolle päästyä kello oli seitsemän aamulla ja oltiin oltu reitillä 15 tuntia, taisi olla sohlojen kaikkien aikojen ennätys. Reitin toppauksen sijaan oltiin eniten iloisia siitä että päästiin vihdoin turvallisesti alas, teki melkein mieli halata maata kun saavuttiin takaisin meren pinnalle. Yritettiin kovasti juhlistaa seikkailun onnellista loppua kalliilla norjalaisella oluella, muttei yllättäen sellaista ravintolasta aamuseiskalta saatu ja mentiin lopulta teltalle syömään ja nukkumaan. Lopuksi voi todeta että oppia tuli taas paljon, ensimmäisenä se ettei helpollekaan släbi-painotteiselle reitille välttämättä kannata lähteä sadeyön jälkeen. Aina vaan ei etukäteen tiedä mitä ylhäältä löytyy, släbiä kun on monenlaista sekä pienillä otteilla että niitä ilman. Hienon lisän tähän reittiin kyllä toivat seinämän yllä kaartelevat merikotkat, sekä auringon nousu vastakkaisella saarella sijaitsevien usvaisten vuorien takaa.

Takaisin autolla, harvemmin on Golfia ollut niin ikävä kuin yön aikana sitä ylhäältä reitiltä katsellessa

Sea Breeze aamuauringossa, olisi voinut olla hieman parempi hetki kiivetä friction släbiä