Reissut alkoivat jo kesäkuun puolivälissä Ruotsista Norjaan, välissä duuniviikko ja lopuksi viikko Italiassa. Aika erilaisia paikkoja ja ohjelmaa oli paljon. Mitään paikalla istumista ei tullut tehtyä, mutta perus turismia kylläkin. Aktiviteettipuolesta kiipeilyä tuli reilusti Lofooteilla ja muutama päivä Aostassa. Lisäksi mukaan mahtui maastopyöräilyä ja satunnaisia juoksulenkkejä tuli heitettyä kun oli luppoaikaa ja energiaa.

Ihan turistina mieleenpainuvimmat paikat olivat varmaan Uppsalan ja Genovan historialliset miljööt sekä sumuinen päivä Værøylla. Niin erilaisia paikkoja, mutta omalla tavalla hienoja. Maailma on täynnä ihmeellisiä paikkoja ja aina on mukava nähdä pari uutta, mutta toisaalta itsensä tuntee sen verran hyvin ettei kannata yrittää säätää liikaa vaan italialaisissa ravintoloissa istuskelu on aina pomminvarma tapa viettää laatuaikaa. Muutenkin pohjoisen reissulla tuli kokkailtua normaaliakin enemmän kun oli uusi tilava teltta eikä ollut kelistä kiinni. Teltassa tuli vietettyä lopulta putkeen kaksi ja puoli viikkoa.

Treenaaminen kärsii aina arkirutiinien puuttuessa eikä matkalla ole edes mitään järkeä aina yrittää suorittaa. Siis vaikka lähtökohtaisesti pitäisi siitä. Silti reissuissa ehti tehdä paljon monipuolista aktiviteettiä, josta itse nautin valtavasti. Pari todella hienoa pyöräilypäivää ja varsinkin Hemavanin ajo oli jo hyvää kokoluokkaa. Sinä päivänä joutui tekemään duunia.  Myös juoksulenkit ja ihan vain kävelyretket ovat hyvä tapa oppia asioita uusissa paikoissa. Esimerkiksi lopulta aika rapsakan mäkinen lenkki Val d’ Ayasissa vei monen nätin kosken ja pikkukylän läpi. Juokseminenkin saattaa olla yllättävän mukavaa kun kohde on valittu oikein.

Laura häikäisee jossain päin Jämtlandia. Välillä oli vaan kiva lähteä juoksemaan teltalta tai majapaikalta. Tämänkin lenkin jälkeen pääsi suoraan uimaan ja jaksoi taas painaa pitkiä suoria teitä auton kanssa.

Tämän kesän uusi erikoisuus ovat ehkä kuitenkin olleet pitkittyneet kiipeilyreissut. Taisin olla mukana kolmessa yli kellonympäri operaatiossa Lofooteilla. Lisäksi Aostassa kiivetty 500 metrinen Tommy oli toisenlainen pitkä päivä. Voin suoraan sanoa, että tietyllä tavalla pidän tällaisista seikkailuista. Ei se tietysti aina hauskaa ole ja välillä tulee heikkoja hetkiä kun hommat eivät suju parhaalla tavalla, mutta vähän samalla tavalla kuin kestävyysurheilussa, on päivän jälkeen hieno fiilis. Saa haastetta niin fyysisellä kuin henkisellä puolella ja tämän kesän jäljiltä on itseluottamusta ainakin jaksamisen osalta, joka on tietysti hieno fiilis kun tällaista monipuolista liikkumista varten sitä oikeastaan nykyään treenaa. Toinen iso osa tällaista kiipeämistä on erilaisten tilanteiden päätöksenteko ja ongelmanratkaisu. Kun on vielä aika kokematon kiipeäjä omien kotikallioiden ulkopuolelle, on koko ajan paljon opittavaa. Eihän me mitään kovin vaikeaa kiivetty, mutta esimerkiksi Reinan märät släbit tai Alkoholveggenin laskeutumiset toivat hyvää kokemusta. Kaiken tämän jälkeen tietää kyllä haluavansa lisää samanlaisia seikkailuja ja tehdä ne kokonaisuuksina aina vähän paremmin.

Oikeastaan oli lopulta sääli, ettei tänä kesänä ehtinyt mihinkään korkeammalle. Tarkoitus oli mennä kiipeämään ylemmäs Blancin massiiville Italian puolelta, mutta säät muuttivat suunnitelmia ja kyllä Välimerestäkin todella nautti kaikkien näiden suoritusten jälkeen. Tulevilla reissuilla alppikiipeilyä täytyy kuitenkin priorisoida. Tai ei välttämättä edes alppikiipeilyä vaan yleisemmin vuorilla liikkumista. Tämä kesä oli neljäs putkeen Lofooteilla. Paikka on hieno, mutta ehkä sitä jossain muuallakin voisi käydä. Kvaloya kiinnostaisi kovasti, mutta olen aina pitänyt sitä ehkä kuitenkin enemmän isojen poikien pelikenttänä. Tietysti Alpit olisi helpoin paikka kiivetä paljon ja monipuolisesti. No, nyt ei näistä tarvitse ottaa stressiä kun on melkein vuosi aikaa miettiä.

Itse kiipeämisestä on jäänyt ehkä eniten hampaankoloon. Väänsin keväällä oikean olkapään panikoidessani seinällä eikä ennen reissua tullut juuri yritettyä mitään kovaa. Pelipaikoilla meidän porukan kiinnostuksen kohteet on yleensä pitkät reitit ja kaikki vaikeampi lyhyt puhumattakaan mistään projektoinnista tippuu helposti pois. Eli ei oikein ole tullut kiivettyä mitään ihmeellistä. Pari lyhyttä pätkää jollain reitillä on ollut jännempää, mutta ne oikeastaan vain herättivät halun kiivetä jotain kovempaa. Tuntuu että kyllähän se menee, mutta kun olisi edes pikkaisen enemmän tuntumaa vaikeampaan greidiin, voisi saavuttaa niin paljon enemmän. Nyt se oli enemmän sellaista uuden ihmettelyä ja sitten muuvit olikin jo ohi. Ehkä nyt syksyllä voisi yrittää haastaa itseään greidillä? Ainakin yhden asian olen päättänyt: nyt täytyy opetella jammaamaan rennosti. Siinä tekisi asiat niin paljon helpommaksi itselle. Jammaus on ollut koko vuoden agendalla, mutta ei se taida muun kiipeilyn ohessa kehittyä vaan täytyy ottaa ihan asiaksi.

Nyt ei ole reissuja tiedossa – onneksi. On hyvä vähän vetää henkeä, tehdä korkeintaan viikonloppu retkiä ja viettää aikaa kesäisessä Helsingissä. Täälläkin on niin paljon mukavaa tekemistä. Treenien osalta avasin kunnolla maantiekauden ja täytyy hoitaa kunnialla vedot duunin kilometrikisassa ja lunastaa myös uudenvuodenlupaukset juoksussa ja kiipeilyssä. Onhan tuossakin hommaa ettei tässä löysistymään pääse. Itse asiassa kaveri saattaa olla vielä helisemässä juoksuvedon kanssa.

Ja huomenna mennään Rollareille, jes!