Stora Sjöfallet

Ajettiin joululoman päätteeksi Ruotsin puolelle. Takana oli jo maastojuoksua Teijossa, hiihtoa Äkäslompolossa ja hiihtovaellus Pallaksella, joten nyt oli erilaisen liikkumisen aika varsinkin kun minun kantapäät eivät olleet vaelluksen jäljiltä oikein hiihtokunnossa. Tällä kaudella ei ole päässyt kiipeämään jäätä kuin kerran Kauhalassa ja saa nähdä tuleeko etelään kunnon jäätä missään vaiheessa. Olimme kuitenkin hakeneet rohkeasti uutta varustetta matkaan ja sitten Ruotsin suurille tuntureille. Stora Sjöfallet on lopulta aika kätevästi saavutettavissa Olostunturin mökiltä ja Kolarin juna-asemalta, jotka olivat reissun etappeja. Luonnollisesti myös monissa blogeissa dokumentoidut putoukset auttoivat asiaa ja vaikka laakso ei välttämättä ole se helpoin paikka mennä harjoittelemaa pitkien jääreittien kiipeilyä Lauran kanssa, niin jääkiipeilyn ohessa kiinnosti kovasti talvinen tunturiluonto.
Stora Sjöfallet on pitkä kaakkois-luode suuntainen laakso. Laakson jakaa järvet joiden kummankin puolen nousee tuntureita. Kuuluisimmat ja helpoimman lähestymisen omaavat isot putoukset ovat Nieraksen massiivin kyljessä. Ne avautuvat lounaaseen päin. Toki putouksia on alueella pitkin tuntureita varmaan vaikka kuinka ja paljon.
Stora Sjöfallet on kaamosaikaan tunnelmallinen paikka. Pimeää riittää, mutta tällä reissulla on ollut niin pilvistä jopa vesisateista keliä, että edes vähän aukeavan taivaan valot tuntuivat upeilta. Alue on karun kaunista tunturiseutua ja vaikka Suorvan padon rakenteet tuulimyllyineen viestivät sivistyksestä, niin laaksossa on vahva eristyneisyyden leima erityisesti talviaikaan. Ihmisen liikkeistä ei ollut juuri muuta merkkiä kuin paikalle aurattu tie. Akkajauren takana näkyvät suuret tunturit tuovat sopivasti draamaa maisemaan ja keli viimeistelee sen helposti. Pelkästään lähestymisiä tampatessa tuulisessa kelissä on kunnon erätunnelmaa puhumattakaan kun katselee laaksoa ylhäältä tunturin seinältä. Karu talvinen luonto myös elää ja tunturissa kohdattiin niin poroja, hirviä sekä korppi vartioimassa jääputouksia. Eli jo pelkästään istuskelu ständillä maisemaa katsellessa antoi aivan tarpeeksi elämyksiä.
Sininen taivas tuli vihdoin joululomalla esiin. Valot olivat moneen otteeseen komeat.
Alueella on ilmeisen paljon hirviä. Jälkiä risteili pitkin poikin ja nähtiinkin niitä useamman kerran.
Putouksia on vähän joka puolella. Meillä oli mukana vain netistä löytyvä Rick McGregorin Ice Climbing in Lapland topo, jossa oli esitelty muutaman seinän reittejä. Pikkuisia ”Etelä-Suomi” putouksia näkyi vähän väliä tien vieressä.
Laaksoon tulee yksi tie joka pidetään auki varmaan voimalaitosten takia ympäri vuoden. Tosin oli suht jäisessä kunnossa. Välillä tuntui, että auto lähti sivutuulessa luistelemaan penkkaan.
Majoituimme laakson ainoan hotellin retkeilymaja osastolle. Tuli aika äkkiä mieleen Hohto elokuva kun saavuttiin paikanpäälle pimeydessä ja todettiin olevamme hotellin ainoat asiakkaat. Saimme huoneen parakista, jossa ei paljoa muuta kuulunut kuin välillä tuulen ulvahdus ja piippaavat palovaroittimet kun useammasta oli ilmeisesti patterit loppumassa. Palvelu oli silti hyvää: ensimmäisenä iltana saatiin hyvä rautu kattaus ravintolassa, paikasta löytyi ok sauna (tosin aika ruotsalainen), tyhjyyttä ammottavissa yhteistiloissa oli hyvä huoltaa kamppeita ja kokata sekä maksaminen oli aika höveliä – kaveri ei huomannut veloittaa kaikkia öitä tai palveluja ja kun asiasta mainitsi, niin ei viitsinyt enää lähteä korjaamaan kun oli iskenyt summan kassaan. Mainitsi vain turistien tulevan helmikuun lopussa.
Stora Sjöfalletin mountain center ajaa asiansa. Asumis parakit ovat sisältä hyvin yksinkertaisia, mutta siistejä. Huoneissa on vessat ja yhteisissä tiloissa suihkut, keittiöt ja TV-huone. Kun ei ollut muita asiakkaita oli hyvin tilaa kuivatella kamoja. Päärakennuksessa on vähän enemmän tunnelmaa ja yhden illan perusteella ihan hyvä ravintola.
Päivän valjettua nähtiin ensimmäistä kertaa tunturit koko komeudessa. Ajeltiin rauhassa koko Nieraksen sivu ja katseltiin putoukset läpi. Varsinkin pohjoispään jäät Garnnjelabakten rinteessä olivat kyllä komeassa paikassa. Me haettiin helpompaa harjoitusjäätä ja valittiin Pelarenin putous kun näytti olevan lähellä tietä. Lopulta kaiken säädön ja harjoittelun jälkeen ei paljoa muuta ehditty kiipeämään kuin helpoin kohdalle osunut linja. Ensimmäinen jääliidi tälle talvelle oli melkoisen hermostuneen tuntuinen. Pohkeet oli tulessa varmaan viiden metrin jälkeen. Silti äkkiä se palaa mieleen. Muuten katsottiin miten jääständit pelaa,  rakenneltiin Abalakoveja ja muuta aiheeseen liittyvää.
Garnnjelabakten seinällä oli komeita linjoja. Kuvasta voi olla vaikea hahmottaa pituuksia, mutta topon mukaan parhaimmillaan 400 metristä jäätä. Sen lisäksi kävelyäkin riittää ylös ja alas.
Homma hallussa. Toinen kypärä unohtui kotiin joten kiipeilin karvalakissa.
Me valittiin treeniseinäksi Pelarenin oikealla puolella olevaa helpompaa jäätä. Lähestyminen helppo (kuva tieltä). Korkeutta on noin 60 mertiä. Linjoja riittää.
Käytiin läpi ihan perusjuttuja kun viime kerrasta on aikaa. Pimeys tulee tähän vuodenaikaan äkkiä.
Mukana oli Black Diamondin abalakov-koje. Idea on ettei paljoa tarvitse tähtäillä vaan kojeesta löytyy valmiit tähtäimet eri ruuveille. Sitten vaan esiin koukku ja köysi reiästä läpi. Ainakin nöösikiipeilijälle tähtäimestä on varmaan apua, mutta vekottimen koukku on turhan heiveröinen. Vääntelin sen heti kieroon enkä usko sen johtuneen mistään panikoinnista.
Toisena päivänä ajatuksena oli tehdä pidempi retki mitä nyt meidän vauhdilla ja näillä valoilla ehtii. Suunnaksi otettiin Grevinnan ja jo selviytyminen putouksen juurelle oli melkoista ulkoilua. Ei tietysti tajuttu ottaa lumikenkiä tai suksia mukaan kun ajateltiin, että maasto on edellispäivän lähestyminen tapaista louhikkoa. Eikä toisaalta ollut mitään käryä mitä kautta olisi päässyt helpoimmalla vaan vedettiin aika suoraan tieltä muutamia hirven jälkiä seuraillen. Operaatio autolta kiipeämään taisi ottaa reilut pari tuntia ja tuli kirottua muutaman kerran jalka koko pituudeltaan kinoksessa. Talsiessa ehti katsella Greven ja Grevinnan kaksikkoa. Jäätä täytyy olla aivan älytön määrä keväällä putousten ollessa paksuimmillaan. Kahden valtavan putouksen lisäksi koko tunturin seinä on täynnä pienempiä linjoja tai leveitä jääseiniä. Monet niistä vielä komean jyrkkiä nyt vielä irtonaisia puikkoja.
Greven ja Grevinnan.
Laura jaksaa tampata…
…tosin välillä meni hassutteluksi.
Grevinnan kiipeäminen oli jo paljon rennompaa menoa kuin edellisen päivän ensiaskeleet. Kiipesimme alun kolme helppoa köydenpituutta laskeutumislinjalle. Ensin oli pystympi osuus ja loppu loivaa helppoa jäätä. Vaikka laaksossa tuuli jonkun verran, oli Grevinnan alku mukavasti kulman takana tuulensuojassa ja kun pakkasta oli vain muutama aste, ei voinut valittaa olosuhteita. Itse en käyttänyt toppatakkia koko päivänä. Putouksen sisällä tuntui virtaavan vesi ajoittain aika kovaakin ja yhdessä kohdassa jopa näkyi nätisti täysin kirkkaan jään läpi. Moni kohta tietysti tiputti suht lämpimässä kelissä, mutta hyvää jäätä oli aivan tarpeeksi naputella. Taivaalla näkyi auringon kajoa ja pikku hiljaa hämärtyvä päivä loi tunnelmaa. Aivan loistavaa menoa!
Olimme ideoineet normaalin laskeutumislinjan olevan nopein ja helpoin tie alas, mutta pimeyden laskeuduttua tuli kaikki tehtyä aika varman päälle ja takaisin alas pääsy otti taas aikaa. Kävelimme Grevenin kylkeen ja oletettu laskeutumispaikka löytyi joskaan ei mitään valmista ankkuria. Ensimmäinen laskeutuminen kulki valtavien Grevenin vielä kasvavien puikkojen vierestä ja oli pimeydessä melkoisen komea paikka. Jouduttiin tekemään vielä toinen lyhyt laskeutuminen köydellä kun ei löydetty suoraa linjaa pimeydessä. Oma polku löytyi kuitenkin nopeasti ja autolle takaisin kävely tuntui aivan liian helpolta kun oli valmiit askelmat ja alamäki. Rapurisotto maistui illalla hyvälle ja seuraavana päivänä kädet oli hieman hellänä hakuista puristamisesta.

Jyrkin pätkä ohi ja pakko leputtaa.
Hyvää rentoa kiipeilyä.
Hämärä hiipi taas äkkiä laaksoon.
Maisemat olivat silti todella komeat kunnes maailmaa joutui tarkastelemaan otsalampun valokeilassa, mutta silloinkin tunnelma oikeastaan vain lisääntyi.
Viimeisenä päivänä oli tarkoitus viettää rauhallinen aamu ja ajella omaa tahtia Kolariin autojunaan. Itse asiassa paikka voisi olla jopa Etelä-Suomen vinkkelistä erilainen vaihtoehto Rjukanille, jos ottaa yöjunan Kolariin. Matkustus menee suunnilleen samalla budjetilla ja vaatii periaatteessa saman effortin, jos ajattelee yöjunien nukkumiset pois. Saimme kehitettyä myös lähtöpäivälle ohjelmaa kun Sjöfalletilta lähtevällä tiellä ajettiin Golf kinokseen. Kaivamiset eivät auttaneet ja hinausavun odottelu kesti kolmisen tuntia. Ei sitten ehditty junaan ja luonnollisesti kaikki illan junien autovaunut täynnä. No, nyt on aikaa kirjoittaa blogia samalla kun katselee Tornion motarilla kuran lentoa. Saa nähdä missä kohtaa teiden penkat ovat täysin mustia. Stora Sjöfalletin lumia voi tulla vielä ikävä.
Tuli posotettua liian lujaa tiellä olleeseen tuiskulumeen ja auto haukkasi penkkaan. 

     

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s