Suuri osa talvilomistakin on viime vuosina kulunut mukavasti jonkinlaisen kiipeilyn merkeissä, ja vapaalasku on puolivahingossa jäänyt aika lailla paitsioon. On ollut liikaa houkuttelevia vaihtoehtoja jotta lomapäivät olisivat riittäneet ihan kaikkeen, ja laskureissuille on myös ollut vaikeaa löytää seuraa kun suurin osa vanhoista hiihtokavereista on jo siirtynyt ihan muiden lajien pariin. Tänä talvena kaikki sattumalta loksahti paikalleen sekä seuran että lomien osalta, kun saatiin sohlojen telluvelho Ninan kanssa soviteltua kalenteriin yksi yhteinen lomaviikko pohjoisen laskureissua varten.
 |
| Tätä lähdettiin hakemaan; vuoristomaisemia, koskematonta hankea ja kevätaurinkoa |
Laskureissun kohteeksi valikoitui Narvik, ja kulkuvälineeksi yöjuna yhdistettynä jokanaisen city-autoon Audi A3:een. Alun perin oli tarkoitus lainalla Mikolta hieman pätevämpää matka-autoa, mutta ikiluotettava Golf sanoi harmillisesti sopimuksen irti juuri ennen pohjoisen junalippujen ostoa. Onneksi tälle reissulle ei tarvinnut pakata täyttä leiriytymispakettia porontaljoja myöten mukaan, joten autoon jäi jopa ylimääräistä tilaa senkin jälkeen kun oltiin haettu Rovaniemin Cittarista täysi ostoskärryllinen tukevaa reissuevästä.
 |
| Karkkihyllyn kautta kassalle, näillä eväillä luulisi kahden naisen yhden viikon ajan pärjäävän |
Saavuimme Narvikiin 7 tunnin ajon jälkeen kuuden maissa lauantai-iltana. Mäkeen ei enää ehditty, mutta saatiin ilta helposti kulumaan camping alueen mökkiin asettuessa ja suksia huoltaessa. Vaikutti siltä että mitään suurta hiihtoturistien ryntäystä ei vielä ollut meneillään, sillä iltakävelyllä nähtiin vain muutaman naapurimökin ikkunassa valoja.
 |
| Suksihuoltoa, äidin vanha silitysrauta oli taas kerran ahkerassa uusiokäytössä |
Junassa nukuttu yö ja sitä edeltäneet univelat vaativat veronsa, ja ensimmäisen hiihtopäivän liikkeelle lähtö oli hieman hitaanpuoleinen. Päätettiin yrittää lyhyempää skinnailua läheisen Beisfjordin vuonon alueella, mutta paikalle päästyämme selvisi että lumiraja oli tänä keväänä niin korkealla että puolet suunnitellusta skinnailusta olisi kankeaa hiihtomonoilla trekkausta. Kun vielä sekin vähä mitä ylempänä olisi päässyt laskemaan oli paksujen pilvien peitossa, tehtiin uudet suunnitelmat ja lähdettiin Narvikin hiihtokeskukseen hakemaan vähän tuntumaa suksiin. Rinteet olivat hyvässä kunnossa mutta niiden välissä oli pääosin korppuuntunutta lunta. Eipä tuo sinänsä itseäni alkuun niin haitannut kun tuntui koko suksien käsittely olevan ihan hakusessa pitkän tauon jälkeen. Mistään tellukäännöksistä ei kannattanut heti edes unelmoida, mutta jonkinlainen alppikäännös sentään tuli aika lailla selkärangasta hieman horjuvan ensilaskun jälkeen.
 |
| Narvikin rinnekahvilassa lounastauolla, vihdoinkin pääsin käymään tällä jo junnuajan Slammer-lehdistä tutulla terassilla! |
Rinnekahviossa nautitun mustikkapiirakan jälkeen jaksettiin paukuttaa korppua aina kolmeen asti iltapäivällä, kunnes alkoi reidet olla sen verran jumissa että siirryttiin boulderoimaan kaupungin liikuntakeskukseen rasittamaan välillä vähän yläkroppaakin. Boulder-halli sinänsä ei ollut mikään suuri spektaakkeli, Helsingissä on tällä hetkellä niin hienot cavet että Staminan tarjoama yksi pieni huone oli tunnissa aika lailla nähty. Liikuntakeskus tarjosi hiihdon ja kiipeilyjen päälle hyvän saunan, jonka jälkeen siirryttiin rentoutuneessa olotilassa mökille sunnuntai-illallisen tekoon.
ille oli luvattu viikon parhainta keliä, joten valittiin sille päivälle lähistön skinnauskohteiden kärkijoukkoon kuuluva Spanstinden. Lähtöpaikalle päästyämme kävi ilmi että muilla oli ollut hyvin samansuuntaisia ajatuksia, ja tiensyvennyksessä oli suorastaan pulaa parkkitilasta. Kun ei oltu ihan ensimmäisinä paikalla päästiin toisaalta tekemästä omaa nousu-uraa, eikä 6 autollisen ihmismäärästä nyt sentään tunturiin ruuhkaa syntynyt. Skinnaamaan lähtiessä ihmettelin miten meno voikin olla niin älyttömän raskasta, suksi ei liukunut sitten pätkääkään ja pienessä alamäessäkin sai tassutella suksia eteenpäin. Tuntui että ahkion veto puolet ohuemmillakin skineillä kulki huomattavasti paremmin. Ensimmäisessä kunnon ylämäessä sitten selvisi että takaisin tulosuuntaan sukset taas luistivat erittäin hyvin, eikä ylöspäin noususta tullut paljon mitään. Ainoa looginen päätelmä oli että skinit olivat minulla suksissa väärinpäin, uudet Kohlan nousukarvat noudattivat hieman erilaista kiinnityspolitiikkaa kuin aiemmin omistamani ja asiaa enempää tutkimatta olin vaan kiinnittänyt ne tavalliseen tapaan suksen kärjestä kantaan päin. Joskus näemmä kannattaisi lukea niitä varusteiden mukana tulevia käyttöohjeita..
Skinien uudelleen kiinnityksen jälkeen ylöspäin meno muuttui ihan toiseksi lajiksi, ja matka taittui hyvää vauhtia kauniissa auringonpaisteessa. Tuulta ei ollut juuri lainkaan, joten lämminhän siinä auttamatta tuli ja viimeinen tunti ennen lounastaukoa reippailtiin jo kerrastopaidoissa. Ylempänä ilma alkoi kuitenkin viilenemään, ja lounaan jälkeiset 1,5h olivat vähemmän hikistä touhua.
 |
| Juomatauko, eipä olisi aamun kylmyydessä suksia jalkaan kiinnittäessä vielä uskonut että edessä oli kerrastopäivä! |
 |
| Ylöspäin menossa, taustalla nousu-ura ja joka nousumetrillä entisestään parantuneet maisemat |
 |
| Tässä ollaan jo viileämmissä korkeuksissa, kuvasta näkyy hyvin miksi kokomustaa asua pitäisi yrittää välttää.. |
 |
| Huippu häämöttää! |
Huipulle päästyämme oli onnekkaasti kirkasta joka suunnalla, ja maisemat olivat todella komeat kuten Nina oli etukäteen jo kehunutkin. Kiitimme tunturia hyvästä huiputussäästä ja kirjasimme nimet kävijävihkoon, joka oli tällä kertaa niin ovelasti piilotettu etteivät muut päivän kävijät olleet sitä edes löytäneet. Pilvet alkoivat kasaantua taivaalle ja lähdimme ripeästi alaspäin ettei jo ansaittu hyvä lasku menisi huonon näkyvyyden takia hukkaan. Varsinkin alkuosuus oli varsinaista vapaalaskun juhlaa; lumi oli syvää, kevyttä ja koskemattomia linjoja riitti. Myöhemmin rinne loiveni ja laskeminen muuttui enemmän kruisailuksi vaikkakin laskureitin etsintää joutui harrastamaan enemmän. Takaisin autolle päästyämme oltiin vähän väsyneitä ja paljon onnellisia, ja toivottiin että saataisiin näitä päiviä vielä lisää.
 |
| Perillä, ja pilvet pysyivät edelleen kiltisti kaukana taivaanrannassa! |
 |
| Maisemia huipulta, oli lähes sama fiilis kuin alppien vielä korkeammilla vuorilla |
 |
| Pakollinen huiputuskuva. Kumma valkoinen mötikkä Ninan käden päällä on lumitäytteinen minigrip-pussi jolla viilennettiin lounastauolla saatua palovammaa. Thermos on maineensa veroinen, vesi todella pysyy useita tunteja polttavan kuumana.. |
 |
| Kiipeilysohlojen visiitti Spanstindenin huipulla tuli merkattua vierailijakirjaan |
 |
| Alaspäin laskiessa syvä hanki teki välillä tepposet. Tässä Nina on juuri suorittanut telluilijoille ominaiset strutsi-pannut |
Sitkeästä pollauksesta huolimatta kaikkien ulkoilukelien oraakkeli yr.no ei kuitenkaan suostunut muuttamaan näkemystään seuraavien päivien säästä, ja tiistaina lähdettiin rannikolta sisämaahan pahinta lumisaderintamaa pakoon. Riksgränsenin hiihtokeskus sijaitsee Narvikista vain 40 minuutin ajomatkan päässä, ja tarjoaa paitsi rinteitä myös loistavia mahdollisuuksia omien laskulinjojen etsintään muualta rinteiden läheisyydestä. Uutta lunta oli edellisenä päivänä ilmeisesti satanut runsaasti, sillä tuntui että oltiin lähes ensimmäisten joukossa mesästämässä koskemattomia laskulinjoja. Kun vielä aurinkokin tuli esiin, tuli lähes välipäiväksi tuomitusta laskupäivästä niin hyvä että hissien suljettua päätettiin juhlistaa sitä paikallisella afterilla. Seuraksi saatiin suomalainen hiihdonopettaja-porukka, joilla oli meneillään useamman päivän koulutusretki rinteiden ulkopuolella laskemisesta. Ei yhtään hassumpaa ammattitaitoa syventävää koulutusta..
 |
| Riksussa afterilla. Grönan tarjosi hyvän valikoiman sekä paikallisia että saksalaisia oluita |
Pilvipeite ei suostunut rakoilemaan keskiviikkonakaan, joten jouduimme taas tyytymään rinteiden välissä laskuun. Edellisenä iltana Narvikin ostarilta hankituilla kompasseilla olisi toki pystynyt skinnaamaan jollekin huipulle ilman näkyvyyttäkin, mutta alas laskeminen sokkona ei olisi ollut sen eteen nähdyn vaivan arvoista. Päätimme pitää kevyemmän laskupäivän Narvikin hiihtokeskuksessa, ja pyrkiä yläasemalta takamaastoon heti jos näkyvyys yhtään paranisi. Oltiin tikkana paikalla heti kun ensimmäiset hissit käynnistettiin, ja päästiin jatkoyhteyttä ylöspäin odotellessa laskemaan kevyttä rinnepuuteria. Ylemmäs päästyämme todettiin että edellisen kerran korppu oli muisto vain, ja kaikki rinteiden välit olivat peittyneet paksuun lumeen viime öisen lumipyryn ansiosta. Alkupäivä kului siis varsin rattoisasti rinnekeskuksessakin, varsinkin kun ei paikalla huonoksi povatun sään takia ollut paljonkaan kilpailijoita.
Lounastauon jälkeen alkoi Linkenin huippukin vihdoin hahmottumaan pilvien keskeltä, ja oltiin jo täpinöissämme menossa yläasemalle kiinnittämään skinejä suksiin jotta voisimme skinnata viimeisen kiinni pysyneen hissilinjan matkan ylös korkeimmalle huipulle. Toisin kuitenkin kävi, ja kirkastumisen sijaan alkoikin yhtäkkiä sankka lumisade jota seurasi aika totaalinen white out. Hetken ihmeteltiin pystyykö tässä enää laskemaan lainkaan, mutta onnekkaasti ylimmältä hissiltä oli vain muutama käännös tunturikoivikon rajaan ja reitti kontrastia antavien puiden luo oli meille ennestään tuttu. Muut laskijat kaikkosivat aika nopeasti ympäriltä, mutta ainakin itse nautin lumisateessa laskemisesta. Hetkessä oli aivan omanlaisensa tunnelma, kun tuuli tyyntyi ja isot hiutaleet tipahtelivat talviseen metsään. Ei varmastikaan ihan Japanin veroista metsälaskua, mutta Narvikin tarjoama versio samasta lajista oli sen verran viihdyttävä että oltiin taas rinteessä hissien sulkemiseen asti.
 |
| Näkyvyys oli huonohko, mutta lumen laatu ihan huipputasoa! |
Torstaina oli jo viides laskupäivä putkeen, ja kun silloinkin jouduttiin lumisateen ja tuulen takia hakeutumaan lähirinteisiin piti alkupäivällä laskufiilistä vähän hakea. Aikaisin nautittu aamiainen kostautui kun nälkä alkoi vaivata jo pari tuntia rinteiden aukeamisen jälkeen, eikä pystyssäkään meinannut pysyä sitten millään laskutyylillä. Saattoi olla väsymystä reisissä tai vain puhtaasti energiavajausta, sillä lounaan jälkeen alkoi laskeminen taas maistumaan ja päivän päätteeksi saimme vihdoin toteutettua keskuksen huippuasemalle skinnailun kun pilvipeitteeseen tuli pieni aukko.
Ylöspäin skinnaus kesti vain 40 minuuttia, mutta siinäkin ajassa oli huippu jo ehtinyt peittymään uudestaan pilveen ja alaspäin laskusta tuli suunniteltua varovaisempaa touhua. Nina tiesi reitin aiemmilta kerroilta ja lumeen piirtyneistä muutamista suksen jäljistäkin pystyi jotain päättelemään. Löysimme takaisin hisseille vievälle traverselle hienosti, ja alempana näkyvyyden parannuttua päästiin nauttimaan rennosta laskusta viimeisellä upealla lumikentällä. Myös metsän läpi kulkeva laskuosuus oli parhautta, harvoin pääsee Pohjoismaissa harrastamaan hyvää metsälaskua paksussa lumessa. Loppumatka rinteeseen oli perinteinen siirtymäränni, todennäköisesti melkoista kidutusta lautailijoille sillä kanttausvaraa ei juuri ollut ja keväämmällä paluureitti todennäköisesti jäätyy vielä enemmän. Hyvän laskun päälle mentiin tyytyväisinä mökille tuhoamaan viimeiset oluet ja pakkaamaan kamoja seuraavan aamun lähtöä varten.
 |
Oltiin ruokien suhteen lähes omavaraisia, mutta lisää leipää ja Suomesta vielä puuttuvaa
sitruuna Kickiä (ent. Käck) piti lähikaupasta käydä välillä ostamassa |
Meidän paluujuna Kolarista lähti sen verran aikaisin lauantaina, että siirryimme jo perjantaina Abiskon tunturiasemalle yöksi ja kävimme matkalla laskemassa vielä yhden päivän Riksgränsenin hiihtokeskuksessa. Kurinalaisen mökillä kokkailun jälkeen laitoimme viimeisenä iltana kunnolla ranttaliksi, ja nautimme Abiskon tunturihotellilla mainion kolmen ruokalajin illallisen viinien kera. Koko setti kustansi yhdeltä 64 euroa, joka oli varsin kohtuullinen hinta ottaen huomioon ruoan loistavan laadun ja ravintolan syrjäisen sijainnin. Abiskon tunturihotellissa oli hienoa menneen ajan tunnelmaa, ravintolasta avautui lähitunturien panorama ja viihtyisässä kirjastohuoneessa paloi takkatuli. Yövyimme hotellin vieressä sijaitsevassa Keron-nimisessä retkeilymajassa, jossa oli varsin toimivat kahden hengen huoneet suurella yhteiskeittiöllä ja käytäväkohtaisilla pesutiloilla. Saunakin löytyi, sekä ruhtinaalliset varusteiden kuivatustilat joille varmasti olisi käyttöä useamman päivän hiihtovaelluksen päälle.
 |
Ajatuksena oli että Abiskossa pidetään kamat siististi nipussa, mutta illallisen
jälkeen huomattiin että huone oli taas normaalissa räjähdyksen jälkeisessä tilassa |
Aikaisin lauantai-aamuna jouduin suksien sijaan ohjaamaan autoa hetkittäin lähes white outiksi pahentuneessa säässä. En tiedä oliko toivottoman huono näkyvyys pelkän tuulen pöllyttämän irtolumen vaiko jo yölla alkaneen lumisateen syytä (tai niiden summa), mutta välillä ei meinannut edes seuraavaa auraustolppaa erottaa. Kirunan lähestyessä ajokeli onneksi asteittain parani, ja perillä kaupungissa päästiin Statoilille aamupalaostoksille. Loppumatka menikin nopeasti hyvää tietä pitkin, ja oltiin Kolarissa jo reilu tunti ennen autojen lastauksen alkua. Kolmelta iltapäivällä lähdettiin puksuttelemaan kohti Helsinkiä, takana kuusi hyvää laskupäivää ja mukana monta hyvää lomamuistoa. Täytyy pyrkiä tulevinakin vuosina varaamaan vähän enemmän aikaa myös laskuharrastukselle. Tämä talvi oli kyllä siinä mielessä varsin poikkeuksellinen, että vaikka etelässä talvea elettiin vain kaksi torstaita, ehdin silti käydä ulkoiluttamassa kaikkia kolmea omistamaani suksiparia, ja lumilautaa myös!
 |
| Näihin maisemiin palaa mielellään toistekin myös talviseen aikaan |
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Kiipeilysohlot 