Alpeilla liikkuminen on tullut minulle tutuksi sekä kiipeilyn että laskettelun mutta aivan erityisesti vaeltamisen puitteissa. Ennen kuin innostuin pitkien kiipeilyreittien kiipeämisestä, pitkät suoritukset olivat lähinnä vaelluksia ja niistä kaikkein pisimmät nimenomaan Alpeilla. Pitkä vaellus on terminä epämääräinen, mutta tässä tarkoitan vaelluksia joiden pituus on 10-30 päivää. Vaelluksilla mukana oli noin 10 kg reppu ja majoitus tapahtui pääosin vuoristomajoissa. Vaelluspäiviä Alpeille on tullut siis runsaasti plakkariin. Ehkä jossain vaiheessa voisi kirjoittaa tänne pienen jutun näistä vaelluksista, mutta ei niistä tällä kertaa sen enempää.
Tänä kesänä päätin jollain tapaa yhdistää vaeltamisen ja kiipeilyn, joten suuntasin Dolomiiteille tutkailemaan millaisia ne kuuluisat Via Ferratat oikein ovat. Dolomiiteilla ja niiden liepeillä olen liikkunut jonkin verran ja siinä samalla samalla mieltynyt aivan erityisesti Dolomiittien persoonallisiin maisemiin.
 |
| Dolomiitit! |
Matkan ensimmäinen vaihe on pakkaaminen. Mielestäni pakkasin aikalailla niin kuin silloin ennen vaelluksille, joten hieman yllätyin kun reppu painoi ferrata-kamojen (ferrata-setti, valjaat, pari jatkoa, pari camua ihan vaan varalle, lehmis, ferrata-hanskat ja kypärä) kanssa vain 9,5 kg lentokentän vaa’an mukaan. Silloin ennen päädyin samaan painoon ilman ferratakamaa, jotka painavat varmaan helposti 2-3 kg. Lieneekö materiaalit kehittyneet vai onko kiipeilyreissut vain opettaneet pakkaamaan kevyemmin? Tällä kertaa kyseessä ei tietysti ollut useamman viikon retki, mutta eipä se tavaramäärä siitä kasva. Niin tai näin niin sen parempihan se vaan mitä kevyempi reppu.
 |
| Kevyt reppu mukana. |
No millaisia ne ferratat sitten ovat? Reissun aikana kohdalle sattui 6 kappaletta varsinaisia ferratoja sekä Galleria Lagazuoi, joka ei ollut varsinainen ferrata, muutamassa kohdassa oli vain metallipiuha varmuuden vuoksi. Ferratoja on monen tasoisia, osa on helppoja poikkareita, jotka varmajalkainen kulkija pystyy menemään helposti ilman mitään ferrata-settejä ja toisessa ääripäässä ferratat sisältävät kunnon kiipeilyä todella ilmavissa paikoissa. Seuraavassa pieni yhteenveto kulkemistani ferratoista vaikeustason mukaan. Lopussa vielä pieni yhteenveto ferratojen vaatimuksista ja lista ferratoista, jotka lopulta ”suoritin”.
Haastavammat
Punta Anna / Giuseppe Olivieri (Grade II 4, ferratan korkeusero 275 m)
Ferratan nimi on joko Punta Anna tai Giuseppe Olivieri, kartassa lukee Punta Anna, mutta opaskirjassa Giuseppe Olivieri, eli henkilö jolle ferrata on omistettu. Punta Annaa hehkutettiin opaskirjassa vuolaasti, eikä turhaan. Metallikaapeli kapusi ylöspäin todella ilmavista kohdista suurelta osin komeaa jyrkkää harjannetta pitkin. Korkeuseroakin tuli opaskirjan mukaan 430 metriä rifugio Pomedesin hissiasemalta, josta jyrkempi kapuaminen alkoi, ja reitti oli kaikin puolin erittäin vaikuttava! Ei kuitenkaan missään kohtaa mitenkään pelottava ainakaan minun mielestäni. Toisaalta, jos reitille lähtee ilman kokemusta kiipeilystä tai etenkään pitkistä kiipeilyreiteistä tai muuten vain ilmavasta oleilusta, niin voi hyvinkin ”tulla äitiä ikävä”. Erityismaininta täytyy antaa Punta Annalle siitä, että olin koko reitin täysin yksin. Kertakaikkisen hieno tunne katsella jyrkältä harjanteelta kaukana alapuolella siintävää muuta maailmaa aivan yksin! Vastaavaa sisäistä rauhaa on vaikea saavuttaa juuri missään muualla kuin tällaisissa paikoissa. Ainoa miinus reitillä oli se, että laskeutumisreitillä piti vetää pitkähkö pätkä tosi ikävää ”kuulalaakerikuluaaria”. Mutta kokonaisuutena loistava ja ehdottomasti suositeltava ferrata.
Punta Annaa voi lähestyä joko hisseillä rifugio Pomedesille, rifugio Dibonan parkkipaikalta tai laaksosta tien varresta reitin 414 kohdalla olevalta parkkipaikalta. Kaikissa vaihtoehdoissa myös auto on tarpeen. Poistumiseen on kaksi vaihtoehtoa, joko voi jatkaa ferrataa vielä hieman ylemmäs ja kiertää ikään kuin ”oikean kautta” alas tai sitten voi suunnata vasemmalle kohti rifugio Giussania, joka on ilmeisesti helpompi reitti. Minä suuntasin kohti Giussania, koska yövyin siellä. Laskeutuminen oli sinänsä helppo, mitä nyt se kuulalaakeririnne oli vähän epämukava.
Ferrata degli Alpini (Grade II 3, ferratan korkeusero 310 m)
Mielestäni Ferrata degli Alpini on luokiteltu hieman vaikeammaksi kuin mitä se lopulta oli. Toisaalta vaikeusaste määräytyy periaatteessa sen vaikeimman kohdan perusteella, mutta kokonaisuutena tämä ferrata oli suhteellisen helppo ja ennen kaikkea turvallinen. Ferratan jyrkillä osuuksilla varmistuksena käytettävän metallitangon ”stopparikohtiin” oli lisätty putoamista vaimentavia pehmikkeitä. Ilmeisesti tämän vuoksi ferrata oli käsittämättömän suosittu. En olisi ikinä uskonut, että vuorella voi olla jono paitsi reitin alapuolella niin myös reitillä käytännössä juurelta huipulle! Mukaan mahtui monentasoista etenijää, joten vauhti oli verkkainen. Toisaalta plussa oli se, että rauhallinen tahti mahdollisti runsaan kuvaamisen ja myös italian kielitaidon treenamisen erityisesti edellä kulkeneen kahden italialaispariskunnan kanssa. Heille lupasin lähettää valokuviakin reitistä, kun sattuivat näkymään ”muutamassa” kuvassa…
Ferrata degli Alpinia on järkevintä lähestyä polkua pitkin joka lähtee kohdasta, jossa vaellusreitti 424 ylittää laaksossa kulkevan tien Pian dei Menisin alueella. Tässä kohdassa on myös parkkipaikka, jonne auton voi jättää odottelemaan.
Ferrata M. Strobel (Grade II 3, , ferratan korkeusero 500 m)
Tämä ferrata on melko kaksijakoinen. Välillä kävellaan ihan helppoja poikkareita tai harjanteita joissa ei välttämättä ole edes metallikaapelia ja välillä mennään suhteellisen haastavaa pystysuoraa ylöspäin. Myös mukavia ”olkapäitä” löytyy matkalta pari taukojen pitämiseen ja valokuvien napsimiseen. Myös hitaampien ohittaminen onnistuu mukavasti helpommilla osuuksilla. Helppojen kohtien vastapainoksi löytyy ihan komeita jyrkkiä vetoja, mm. pätkä tikapuita, tosin olen aina inhonnut tikapuilla kulkemista… Tällä ferratalla tein myös ehkä koko reissun upeimman ”bouldermuuvin”. En tosin tiedä johtuiko omasta hölmöydestä, oliko paikka oikeasti vaikea vai johtuiko ongelma vaan siitä, että reppu juuttui ”savupiipussa” kiinni ja lopulta mulla oli molemmat jalat ja kädet samalla tasolla lantion korkeudella kalliossa kiinni ja siitä sitten jotenkin akrobaattisesti fysiikan lakien vastaisesti punnersin itseni ylös. Ei siinä oikeastaan muu pelottanut, mutta sain vaan itseni sellaiseen asentoon, että jos olisin pudonnut niin alapuolella kalliossa tököttävä metallitanko olisi kolahtanut ikävästi jalkojen väliin… No ylös pääsin ja sain säikäytettyä perässä tulleen lapsiperheen, heh. Tämän reitin suuri plussa oli ihan oikea komea huippu! Nousu huipulle tapahtui loivaa rinnettä pitkin, mutta huippu oli melko pieni ja sen kolmella muulla reunalla oli pystysuorat pitkät pudotukset. Keli oli aivan loistava, joten huipulla tuli vietettyä hyvä tovi ja pääsin myös taas treenaamaan italian kieltä vanhemman italialaismiehen kanssa. Laskeutuminen tapahtui taas vähän ikävää hiekkakuluaaria pitkin epämääräisiä poikkareita varovasti kävellen kunnes ohi painoi 3 italialaista kiipeilijää, jotka hyppivät suoraviivaisesti rinnettä alas kuin lumessa konsanaan. Hiekkarinnehän oli lopulta hauska!
Tämän ferratan lähestyminen tapahtuu helpoiten Albergo Fiamesin suunnasta, jonka lähelle voi parkkeerata autonkin ja jossa voi paluumatkalla nauttia perinteisen kiipeilyoluen. Albergon kohdalta lähtee viitoitettu polku suoraan ferratalle. Myös paluureitti on selkeä kun vaan seurailee Fiamesin viittoja. Ferrata sopii sinänsä melkein kenelle vain, mutta kannattaa huomioida, että nousua (ja laskua) tulee laaksosta huipulle melkein 1000 metriä, eli fyysisesti vaativasta reissusta on kyse.
 |
| Kaksi innokasta vuoristonaakkaa, tuttuja ehkä? |
Helpot
Sentiero Astaldi
Sentiero Astaldi on helppo poikkari, mutta sinänsä mukavan ilmavassa paikassa. Paikoitellen reittiä seuraileva lippa tulee myös sen verran matalalle, että ihan mielellään kiinnittää itsensä siihen metallivaijeriin. Sentiero Astaldi kannattaa yhdistää Punta Annan kanssa samaan päivään. Ainakin jos Punta Annan kiipeää laaksosta asti tai rifugio Dibonalta, sattuu Sentiero Astaldi mukavasti matkan varrelle.
Grotta de Tofana
Grotta de Tofanalle pääsee vaikkapa rifugio Dibonalta. Vaellusreitin 404 varrelta lähtee helppo ferrata kohti luolaa, joka on varsin hauska. Opaskirjan mukaan paikka on erityisen vaikuttava keväisin, silloin siellä on jotain jota en ymmärtänyt, jotain elukoita tms. kai, ehkä lintuja…, tosin silloin pitää ylittää lumensulamislaue, josta voi saada kiviä päähänsä. Ihan hauska luola oli nytkin. Luola tekee ikään kuin spiraalin, lähtöpaikka on ylempänä kuin paluu. Ensimmäinen rundi vähän pelotti, mutta perään piti heittää toinen, kun paikka oli lopulta niin hauska!
Ferrata Galleria Lagazuoi
Galleria Lagazuoi on ensimmäisen maailmansodan aikainen tekele. Aiemmin olen kävellyt läpi yhden vastaavan Monte Pasubiolla. Ja nämä kaksi eivät ole mitään pieniä tunnelin pätkiä vaan vuoren korkuisia käytävästöjä, joissa sotilaat asuivat ja tietysti sotivat. Luoliin oli raahattu aseiden lisäksi mm. koneita energiantuotantoa varten. Joka kerta, kun näitä rakennelmiä näkee, on pakko ihmetellä, että miten paljon energiaa ihmiskunta on pistänyt niinkin turhaan touhuun kuin sotimiseen…
Galleria Lagazuoille pääsee helpoiten Passo Falzaregolta. Lähestyminen ei ole kovin pitkä, mutta itse tunnelien ylös kapuaminen on melkoinen ponnistus. Tunnelit ovat todella jyrkkiä ja käytännössä alusta loppuun porrastettuja. Kunnon porrastreeni! Tosin reitin voi mennä alaspäinkin, mutta tuskin se on paljoa helpompi niinkään päin. Reitin yläpäässä on rifugio, jossa voi vaikka yöpyä, mutta kannattaa tehdä varaus etukäteen ettei käy niin kuin minulle, että ei ole tilaa. No onneksi rifugiolta pääsi kabiinilla alas majoitusta metsästämään, kun lähellä ei muitakaan rifugioja ollut. Melko läheltä hissiasemaa, keskeltä ei mitään, löysin mukavan pikku hotellin. Ihme paikoissa hotelleja…
Yhteenveto
Ferratoille lähtiessä kannattaa ehdottomasti hankkia opaskirja ja kartta! Viitoitukset ovat periaatteessa hyvät, mutta kansainväliseen vaellusreittien viitoittamiseen tapaan aina jossain kriittisessä paikassa viitoitus on vähintää kryptinen! Joten oma kartta on paras turva.
Myös ferrataopas on hyödyllinen. Itsellä oli mukana Ferrate a Cortina niminen kirja (löytyy ainakin Varustenetistä), jossa ferratat on esitelty italiaksi, englanniksi ja saksaksi ja mm. ferrattojen vaikeusasteet on ansiokkaasti määritelty kaksiosaisella luokituksella. Ensimmäinen osa arvioi ferratan yleisen ”alppinistisen vaativuuden” asteikolla I-III ja toinen teknisen vaikeuden asteikolla 1-5. Vaikein reitti jonka minä menin oli teknisellä asteikolla 3. Reitti oli paikoitellen täysin pystysuoraa ja kiipeilytaidosta oli ehdottomasti selkeästi apua. Tofana de Roces olisi ollut 4+, mutta jäi siis olosuhteiden vuoksi väliin. Minun opaskirjassa oli vain yksi ferrata luokassa 5. Kiipeilyä harrastanut henkilö voi kuitenkin ihan surutta mennä 3-tason reiteille. Kannattaa kuitenkin huomioida, että ferratat vaativat myös muuta vuorilla liikkumiskokemusta kuin kiipeilytaitoa. Erityisesti vaativammilla reiteillä sekä lähestymiset että poistumiset voivat olla suurta tarkkuutta ja vakaata askelta vaativia. Joten ferratatkin kannattaa aloittaa hieman helpommista ja lisätä vaikeutta vähitellen. Tässä ferrataopaskirja on hyvä apu.
Kelien suhteen kannattaa olla myös tarkkana. Vaikka kiipeily on helppoa niin kalkkikivi on sateella ikävän liukasta ja sanomattakin lienee selvää, että ukkosella metallitangossa kiinni roikkuminen korkealla vuorenseinällä on erittäin epätoivottava tilanne..,
Ferrata-lista
Punta Anna Jonkinlainen kiipeily- tai vuoristovaelluskokemus auttaa
M. Strobel Jonkinlainen kiipeily- tai vuoristovaelluskokemus auttaa
M. Strobel Jonkinlainen kiipeily- tai vuoristovaelluskokemus auttaa
Degli Alpini Vaikeista helpoin, mutta jonkinlainen kokemus on hyödyksi
Sentiero Astaldi Sopii kaikille, kunhan ei korkeat paikat pelota liikaa
Sentiero Astaldi Sopii kaikille, kunhan ei korkeat paikat pelota liikaa
Grotta de Tofana Sopii kaikille, kunhan ei korkeat paikat tai luolat pelota liikaa
Galleria Lagazuoi Sopii kaikille, paitsi luolakammoisille
Loppuun vielä pari kuvaa…
Kiipeilysohlot 