Vihdoin suksilla…

Katastrofaalisen lähestymismatkan ja mutkikkaan kamojen keräysrundin jälkeen päästiin alkuperäisen sunnuntain sijasta maanantaina suksille oppaamme Petter Reutterin siipien suojaan. Tosin ihan kommelluksista ei mennyt viimeinenkään etappi suksille. Ensin yritettiin tapaamispaikalle kesätien kautta, eli col oli talvella suljettu…sitten tuli kirjoitettua navigaattoriin Arvieux’n sijaan Avrieux, ja oltiin hyvää vauhtia menossa takaisin Italiaan… No lopulta oppaamme Petter ilmoitti uuden tapaamispaikan, Ceillacin kylän lähellä sijaitsevan pienen hiihtokeskuksen, jonne jopa osattiin ilman enempiä vastoinkäymisiä perille…

Keli oli kuitenkin huono, aamupäivän oli satanut vettä. Muut reissumme osallistujat Sailariitta, Pirja ja Yrjö olivat jo ehtineet laskea vuoristomajalta alas ja ajella tapaamispaikkaamme. Sailariitalle ja Pirjalle tämä riitti, he lähtivät ostoksille Brianconiin. Me muut sen sijaan lähdettiin Ceilacin rinteille ja metsiin harjoittelemaan ”hullupepputanssia”, jonka osaaminen oppaamme Petterin mukaan on ehdoton edellytys offareilla pärjäämiseen. Keskus oli oikeastaan ihan hauska, Petter vei meidät rinteiden lisäksi yläosan avarille offareille sekä alempien osien välillä jyrkkiinkin metsiin. Hyvää ja hyödyllistä oppia tuli! Uudet vuokrasuksetkin Blackcrows Camox Freebirdit olivat ihan OK, vaikka olihan ne selkeästi heppoisemmat kuin varastetut Super Turbot. Varmasti kuitenkin helpommat ylöspäin mentäessä.

Tiistaiaamu avautui komeana. Aurinko helotti ja vuoret hehkuivat! Lähdimme nousemaan hiihtolatua ja myöhemin vaellusreittiä ylöspäin. Välillä mentiin polulla kapeaa lumivanaa seuraillen ja pikku pätkä jopa käveltiin täysin lumetonta vaellusreittiä. Ensimmäisen satulan jälkeen laskettiin erittäin hankala kuru ja siitä viereiseen metsään pitkää poikkaria vetämään. Metsässä pidettiin pikainen, mutta erittäin aurinkoinen lounastauko.

Vihdoinkin vaelluksella…
…ja sitten kohti vuoria…
…oppaamme Petterin johdolla (Petter keskellä kuvaa).
Ensin noustiin latupohjaa…
…kunnes päästiin pienemmälle…
…polulle ja jatkettiin…
…nousua välillä ilman…
…lunta sukset repussa.
Ylempänä kuitenkin lunta löytyi…
…ja jatkoimme rinnettä…
…kohti kaunista satulaa…
…Petterin johdolla.
Lopulta päästiin…
….pitkähkön nosun jälkeen…
…satulaan.
Lounaan jälkeen lähdettiin ensimmäistä nousua selkeästi jyrkempään nousuun. Nousu alkoi metsässä, mutta ennen päivän toista satulaa päädyimme avoimempiinkin maastoihin. Maisemat olivat edelleenmahtavat komeassa auringossa, ja hiki valui…
Lounas oli maittava…
….ja sen voimalla jaksoi painaa eteenpäin näissä maisemissa…
Toinen lasku oli paikoitellen jopa ihan mukavaa laskemista, vaikka pari volttia tulikin heitettyä. Pääsimme kuitenkin laskemaan avoimempaakin maastoa, kunnes laitettiin taas skinit jalkaan ja lähdettiin helppoon viimeiseen nousuun. Itse asiassa viimeinen nousu oli enemmänkin metsäinen poikkari kuin mikään nousu.

Viimeinen poikkari…
…ja viimeinen satula…
….ennen vimeistä laskua, joka oli lumiolosuhteiltaan lähinnä kamala!
Mutta lopulta olimme viimeisen laskun ja nousun juurella ja…
…viimein perillä.

En tiedä oliko viimeiseen laskuun pääsy helpotus vai ei, mutta lasku oli lumiolosuhteiden vuoksi todella vaikea! Kaikesta huolimatta laskun aikana alkoi syntyä jonkinlainen luottamus vuokrasuksiini, olo rupesi olemaan sellainen, että hiihtäjä vie suksia eikä sukset hiihtäjiä. Alas päästiin kuitenkin, mutta eihän se touhu siihen loppunut. Petter oli säästänyt loppuun vielä mukavan nousun ylös majapaikkaamme Maison de Gaudissartiin Molines-en-Queyrasin. Majapaikasta on sanottava, että illallinen oli poikkeuksellisen hyvä ja retkieväät jatkoivat samaa linjaa.

Kohti vuoria taas!

Aamulla lähdettiin liuttulemaan kohti St-Veran-la-Ville’n hiihtokeskusta ja epäonni iski taas… Vaihdoimme siteet skinnausmoodiin ja eikös minun side napsahtanut rikki. Hieman haeskelin hajonnut osaa, mutta ei löytynyt, joten eipä muuta kuin uudet sukset taas vuokralle. Vuokraamon tytöllä oli hauskaa kun Nina selitti, että mun ekat sukset on varastettu ja nyt tokat hajosi, tyttö vähän mietti, että uskaltaako mulle edes antaa suksia…

Kun suksisotku oli siivottu, lähdettiin hisseillä ylös. Hissimatkoja kertyi neljä, kaksi tuolihissiä ja kaksi sompahissiä, joista toisen Laura nimesi nimellä ”hurjatutti”, tästä hissistä minä onnistuin tippumaan. Hissien välissä laskeskeltiin pätkiä rinteitä ja vähän offiakin. Pääsin ottamaan tuntumaa uusiin vuokrasuksiini, Dynafitin Manasluihin. Aika läpyskät. Varsinainen laskuosuus oli pääosin hankalaa poikkaria. Muutama käännöskin saatiin vedettyä.

 

Lopulta päädyttiin hiihtouralle, jota lähdettiin hiljalleen nousemaan ylöspäin. Sopivasti lounastauon aikana alkoi pyryttää lunta ja loppunousu oli meditatiivista hiljaista nousua lumipyryssä upean laakson keskellä Rifuge le Blanchelle. Perillä oltiin ajoissa ja ilta istuskeltiin vuoristomajan hengailutiloissa ja kirjoitin mm. tämän tekstin…
Laskujen jälkeen päästiin ladulle…
…ja lounaalle…
…jonka aikana alkoi…
…pyryttää.
Siinä sitten pyryssä…
…hiljalleen ylöspäin ja viimein…
…majalle.

Tästä sitten jatkaa Laura, joka kertoo miten loppuvaellus sujui…
 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s