Val Masino ja Rifugio Gianetti

…ja sitten takaisin Italiaan…

Paluu kansanomaiseen...
Paluu kansanomaiseen…
...Italiaan.
…Italiaan.

Sveitsin jälkeen palasimme Italiaan ja itse asiassa huolimatta aiemmista Sveitsi-kehuistani, oli paluu suorastaan helpotus…ainakin lompakolle, illallismenuakin katsellessa tuntui, että voi tilata mitä vaan vaikka useamman kerran…ja toisaalta liika ”fiiniys” jopa pienessä vuoristokylässä alkoi jo hieman ahdistamaan…Italian ja italialaisten kansanomaisuus on paljon lähempänä suomalaisen ihmisen mentaliteettia kuin sveitsiläisten joka paikkaan ulottuva arroganssi…

Ensimmäiset näkymät Val Masinon laaksosta
Ensimmäiset näkymät Val Masinon laaksosta
Sitten vaan kamat kasaan ja...
Sitten vaan kamat kasaan ja…
...matkaan kohti Rifugio Giannettia
…matkaan kohti Rifugio Giannettia

Italiassa suuntasimme kohti klassista kiipeilyaluetta, Val Masinon laaksoa. Ajoimme suoraan Bagni del Masinon parkkikselle, josta lähtee tappavan pitkä nousu kohti Rifugio Gianettia. Jo etukäteen noin 1300 nousumetriä kuulosti kovalta, mutta ehkä se oli lopulta jopa oletettuakin kovempi nousu Italian kesähelteen puristuksessa.

Matkalla ylös kuljimme halki peikkometsän...
Matkalla ylös kuljimme halki peikkometsän…
...hauskoja heppoja...
…ja näimme hauskoja heppoja…

Nousu oli kuitenkin upeaakin upeampi! Alkumatkan ”peikkometsä” muuttui ensin kauniiksi alppiniityiksi joilla laidunsi hevosia, lehmiä, vuohia ja lampaita ja lopulta ylävuoriston karuksi kauneudeksi lumikenttien, vesiputousten ja yli 3000 metriä korkeiden vuorten keskellä. Mutta työtä näihin vuoristomaisemiin pääsy todellakin vaati. Noin 3 tunnin ja 30 minuutin nousun jälkeen olimme kaikki kolme aivan puhki. Saavuimme majalle noin klo 20 ja pääsimme miltei suoraan maittavan illallisen pariin, onneksi..

...leppoisia lehmiä...
…leppoisia lehmiä…
...sekä ylävuoriston karua kauneutta.
…sekä ylävuoriston karua kauneutta.
Perillä, ja taivaskin aukeni.
Perillä, ja taivaskin aukeni.
Rifugiolla on kodikas tunnelma...
Rifugiolla on kodikas tunnelma…

Rifugio Gianetti on todella sympaattinen ja viihtyisä vuoristomaja, joka vietti 100-vuotisjuhliaan pari vuotta sitten eli vuonna 2013. Isäntäväki oli erittäin mukavaa ja avuliasta. Majalla oli myös hyvin rauhallista, ainakin näin kauden alussa. Rifugio Gianetti oli auennut juuri heinäkuun ensimmäinen päivä eli päivää ennen meidän saapumista. Todella suositeltava paikka vierailla kaikille vuoristoelämän ystäville!

...ja ihan oikea puhelin!
…ja ihan oikea puhelin!

Kodikkaan tunnelman lisäksi majan seiniltä oli mukava katsella kuvia vuosien varrelta. Kiipeily on nykyisin kovin erilaista, kuin silloin ennen, silloin kun kiipeilyn pioneerit valloittivat vuorten seinämiä vaatimattomilla varusteilla, mutta kovalla tahdolla. Kaikki kunnioitus heille upeasta työstä ja kovista saavutuksista!

…Luigi Giannetti, vuorten pioneereja.
Anna Fiocchi Redaelli ja….

Ympäröivät maisemat eivät lainkaan kalvenneet rifugiolle. Legendaarinen Piz Badille valvoi upean karua laaksoa, jossa lampaat laidunsivat ja murmelit vislailivat ja juoksentelivat ympäriinsä. Lumen, kiven ja veden yhdistelmä loi maagisen tunnelman Rifugio Gianettin ympäristöön. Näissä maisemissa kelpasi myös harrastaa hienoa ulkoilua kiipeilyn muodossa…

Upea laakso korkealla!
Upea laakso korkealla!

Jonkinlaisena etäisenä haaveena tälle viikolle oli Piz Badillen huiputus Sveitsin puolelta Cassinin reittiä, jonka legendaarinen italialainen vuorikiipeilijä Ricardo Cassin kiipesi jo vuonna 1938, huh! On kyllä pakko arvostaa valtavasti näitä kiipeilyn alkuaikojen pioneereja, kun vielä tietää minkälaisilla varusteilla he vuorille lähtivät. Herra Cassin vetäisi reitin uudestaan 50 vuotta myöhemmin 78-vuoden iässä, huh! No lopulta päädyttiin kuitenkin siihen, että tämä legendaarinen reitti on meille vielä liikaa ja kannattaa ensin keräillä lisää kokemusta korkealla kiipeämisestä, etenkin kun reitti vaatii todennäköisesti yöpymistä reitin yläpään ”tynnyrissä”. Ratkaisu osoittautui sikälikin oikeaksi, että parkkiksella ennen nousua Rifugio Gianettille juttelin hieman vanhemman italialaisen naisen kanssa, joka kertoi kiivenneensä Badilen kaakkoisharjanteen lähipäivinä ja nähneensä, että pohjospuolella oli vielä runsain mitoin lunta ja minulla kun ei jäätiköllä tai suuremmilla ja jyrkemmillä lumikentillä liikkumiseen soveltuvaa kamaa ole, niin reitti ei olisi onnistunut varusteidenkaan puolesta.

Karun laakson asukkeja olivat lampaat...
Karun laakson asukkeja olivat lampaat…
...ja murmelit, tottakai!
…ja murmelit, tottakai!

Jossain määrin kiipeilyreittien valintaa Gianettilla rajoitti se, että olimme kaikki liikkeellä ”lenkkarilinjalla” emmekä halunneet lähteä liukastelemaan yhtään suuremmille lumikentille. Monen reitin alaosa oli edelleen lumessa, mutta lopulta löytyi sopiva reitti turvallisella lähestymisellä,

Laura kiipeää, Mikko varmistaa.
Laura kiipeää, Mikko varmistaa.

Reitti oli nimeltään Carmageddon sektorilla Vecchia, 7 köydenpituutta ja tiukimmillaan greidiä 6a. Reitillä oli kaksi jyrkkää osuutta ja puolivälissä oli loivempi pätkä. Kuten toisessa postauksessa analysoin, jyrkän kiipeäminen tuntuu aina vaikealta ja nyt tuntui normaaliakin vaikeammalta kun edellisen päivän rankka nousu painoi jaloissa enkä ollut oikein sopeutunut vielä korkeaan ilmanalaankaan. No Mikko hoiti tiukimmat jyrkät liidit märässä halkeamassa ja me Lauran kanssa sitten vedettiin helpompia pätkiä.

Koko jengi topissa.
Koko jengi topissa.

Ylös kuitenkin päästiin ja reitti oli kertakaikkisen komea upeine maisemineen! On se vaan hienoa kiivetä vajaa 300 metriä jyrkkää seinämää jylhien lumihuippuisten vuorten keskellä. Näitä elämyksiä ei Suomessa pääse kokemaan. Ohessa vielä videolla tunnelmat Carmageddonin juurelta…


Iltapäivällä tallustelimme takaisin majalle ja nautimme perinteiset kiipeilyoluet. Lopun iltapäivää ja illan makailimme auringossa, odottelimme illallista ja pohdimme seuraavan päivän kiipeilykohdetta. Valinnan varaa tässäkin laaksossa riitti, joten pohtiminen otti oman aikansa, mutta mikäs viihtyisässä rifugiossa oli topoja lueskellessa.

Tätä släbiä kiivettiin, Mikko rentoutuu, Laura valmistautuu kiipeämään
Tätä släbiä kiivettiin, Mikko rentoutuu, Laura valmistautuu kiipeämään

Toisen ylävuoristopäivän kiipeilyn suhteen siis pyörittelimme erilaisia vaihtoehtoja. Toisaalta olisi houkuttanut kiivetä pidempi reitti Italian ja Sveitsin väliselle harjanteelle ja toisaalta taas kevyempi päivä houkutteli. Raskas nousu majalle sekä Carmageddonin kiipeäminen olivat imeneet parhaat mehut. Kun sääennustekin lupaili ukkosta iltapäivälle, päädyimme kiipeämään majan läheiselle släbisektorille Punta Enrichetta hieman lyhyempiä, noin 100 metrisiä sinänsä komeita släbireittejä.

Laura kiipeää...
Laura kiipeää…

Mikko otti alkupäivän aurinkoa kalliolla ja lepuutteli edellisen päivän tiukoista liideistä väsyneitä lihaksiaan. Me Lauran kanssa vedettiin lämmittelyksi reitti Mimmo Fiorelli, 2 köydenmittaa greidiä 5a ja 5b. Ensimmäinen köydenmitta oli melko helppoa, erityisesti alkuosaltaan, lähempänä ensimmäistä ständiä jo enemmän kiipeilyä. Samoin jälkimmäinen pätkä alkoi helppona, mutta loppu oli jo ihan mukavaa menemistä. Ihan sopiva lämmittelyveto.

...ja sitten minä.
…ja sitten minä.

Tämän jälkeen Mikkokin elpyi ja valitsi sektorin vaikeimman reitin Maritan. Reitti oli itse asiassa näissä oloissa lyhyeksi reitiksi (Suomessa tämäkin toki olisi huikean pitkä reitti…) upean monipuolinen. Laura aloitti liidaamisen 5c:n pätkällä, jonka alkuosa oli helpohkoa kapuamista jyrkälle osuudelle, jonka kautta noustiin suurten lohkareiden välistä taas helpommalle släbille. Itse koin jyrkällä osuudella jonkinlaisen ”ahaa-elämyksen” jyrkän kiipeämisestä. Olin jo päätymässä taas kerran johonkin omituiseen epästabiiliin asentoon kunnes huomasin varmaankin epähuomiossa pistää jalan oikeaan paikkaan ja jyrkkä heilahti ylös miltei huomaamatta. Alkaisinko oppia? Mikko jatkoi mielenkiintoisella 6b pätkällä, joka kulki släbillä viiston kattomuodon reunassa. Tämän köydenpituuden haaste oli löytää tasapaino katon ja släbin välisen reunahalkeaman ja itse släbin hyödyntämisen välillä. Halkeamasta sai hyvin kiinni, mutta toisaalta ainakin tällainen pidempi kaveri joutui äkkiä toivottomalle mutkalle. Varsin hauska pätkä kuitenkin. Minä liidasin vimeisen 6a+:n perussläbin. Viimeinen köydenmitta oli juuri sellaista släbikiipeilyä, jossa saavuttaa ”korkeamman henkisen tilan” (ks. blogiteksti ”Släbi, kiipeilyn kuningasmuoto?”). Riittävän jyrkkää ja haasteellista, jotta täydellinen keskittyminen on tarpeen, mutta ei kuitenkaan epäinhimillisen tiukkaa. Kokonaisuutena hieno reitti!

Tämä kaveri vahtii...
Tämä kaveri vahtii…

Viimeisen reitin yläankkurilla olin kuulevinani kaukaista ukkosen jyrinää ja kun palailimme Rifugio Gianettille, ukkospilvet alkoivatkin lähestyä Sveitsin puolelta. Tilasimme majalta myöhäisen pastalounaan, jonka isäntäväki meille ystävällisesti valmisti vaikka varsinainen lounasaika oli jo ollut ja mennyt. Lounasta odotellessamme katselimme kun ukkospilvet kulkivat Pizz Badillen yli. Majan isäntäväkikin tiiraili kiikareilla vuorella olevia köysistöjä. Totesimme, että oli oikea päätös olla lähtemättä katselemaan Sveitsin puolelle rajaharjanteen päältä, nyt voivottelisimme ukkosen kourissa korkealla seinällä.

...ja Mikko odottaa ruokaa.
…ja Mikko odottaa ruokaa.

Lounaan jälkeen huomasimme, että ukkonen näytti ohittaneen meidät ja jatkaneen matkaa eteenpäin, joten suuntasimme kohti laaksoa. Matka taittui reippaasti, Mikolla vähän reippaammin kuin minulla ja Lauralla, mutta koko porukalla hyvää tahtia. Puolimatkassa pidimme tauon kauniin pikku puron rannalla, juuri ennen laidunniittyjen alkamista. Alkuosan jännittävin tapahtuma koettiin kun Laura meinasi heittää voltin, mutta onneksi sillä kohtaa sattui olemaan pehmeitä ruohotupsuja joiden päältä Laura luiskahti suoraan omille jaloilleen. Sen verran tapaus säikäytti, että Laura pisti kypärän päähänsä.

DSC_0281

Loppumatkakin meni mukavasti halki laidunten ja alaosan ”peikkometsän”, jonka erityisen hienoille valaistusolosuhteille pitää antaa erityismaininta. Koko paluumatka oli todella valokuvauksellista, joten eteneminen oli jatkuvaa valintojen tekemistä nopean siirtymisen ja valokuvaamisen välillä. Valitettavasti kaikkia kuvia ei kukaan jaksa katsella, joten tässä nyt pari ”valittua”…

Hei hei Gianetti ja Badille...
Hei hei Gianetti ja Badille…
Peikkometsässä...
Peikkometsässä taas…
Huuu...
Huuu…

Valokuvauksesta huolimatta ehdimme autolle juuri sopivasti ennen seuraavien ukkospilvien saapumista. Ajoimme alas kylään hotelli Miramontiin, joka oli aiemmilta reissuilta jo tuttu Lauralle ja Mikolle ja hyvällä tuurilla saimme huoneet yöksi. Ilta meni rattoisasti maittavan illallisen merkeissä sateen ropinaa ja ukkosen jyrinää kuunnellen.

Kylillä...
Kylillä…
...on myös seinätaidetta...
…on myös seinätaidetta…
...vähän kuin Kalasatamassakin.
…vähän kuin Kalasatamassakin.

Aamulla ajattelimme mennä pienen kyläkierroksen jälkeen kokeilemaan kiipeilyä lähiseinille. Ajatus myös toteutettiin, mutta se oli erittäin huono. Kallio oli kuuma kuin saunan kiuas. Myös ainakin minulla jotakuinkin jokainen lihas oli väsynyt vuoristomajakeikan jäljiltä. Kiipesin yhden 5c:n yläköydellä ja totesin, että tämän reissun kiipeilyt oli tässä. Pienen pyristelyn jälkeen palasimme hotellimme terassille odottelemaan illan viilenemistä. Mikko ja Laura päättivät vielä yrittää toisella seinällä ja minä lähdin seuraksi makailemaan kallion juurelle ja katselemaan Val Masinon laakson kauniita vuoristomaisemia. Toiseksi yöksi emme enää saaneet huoneita, hotelli oli täynnä, mutta tien toisella puolella olevasta huoneisto-osasta löytyi meille tilaa. Tämä osa hotellia oli tarkoitettu varsinaisesti lasten kiipeilyleirin käyttöön, mutta edellinen kurssiviikko loppui juuri sopivasti lauantaina ja seuraava alkoi sunnuntaina, joten tämä lauantain ja sunnuntain välinen yö jäi sitten meille. Tilaa ainakin oli, sänkypaikkoja löytyi peräti seitsemän. Ilta vietettiin normaaliin tapaan hyvän ruuan ja viinin parissa.

Val Masinon laakson pohjalla on isoja kiviä...
Val Masinon laakson pohjalla on isoja kiviä…
...joita voi vaikka kiivetä.
…joita voi vaikka kiivetä.

Val Masinon -laakso ja Rifugio Gianettin ympäristö olivat hienoja kokemuksia! Näkemättä jäi vielä Val Masinon sivulaakso Val di Mello, joka on erityisen kuuluisa boulderoinnistaan. Myös Val Masinon pitkät reitit sekä tietysti itse Piz Badille jäivät yhä odottamaan seuraavia reissuja. Vuorten lisäksi Val Masinon plussa on lyhyt matka Lago di Comolle sekä muille Pohjois-Italian järville ja italiankieliseen Sveitsiin eikä Välimerikään hirveän kaukana ole. Val Masinossa olisi ollut mukava viettää aikaa vaikka pidempäänkin, mutta valitettavasti kesälomani ensimmäinen osa loppui tähän ja nyt pitää tehdä taas töitä pari viikkoa ennen seuraavaa reissua…

Arrivederci Italia! No onneksi parin viikon päästä pääsee takaisin...
Arrivederci Italia! No onneksi parin viikon päästä pääsee takaisin…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s