Kalymnos voi olla muutakin kuin kiipeilyä

Kuten aiemmassa postauksessa totesin, Kalymnoksella voi tehdä muutakin kuin kiipeillä ja huristella skootterilla. Heti ensimmäisessä kiipeilykaupassa huomasimme, että he välittävät myös ratsastusretkiä. Ensin hieman kyselimme myyjäpojalta, että millaista osaamista retket vaativat. Heppu sanoi, että hänen mielestään retket soveltuvat ihan aloittelijoillekin, mutta kovempaakin pääsee niin halutessaan, tästä vielä soiteltiinkin varmuuden vuoksi ratsutilalle, josta vahvistettiin näin olevan, joten tehtiin varaus. Retkeksi valikoitui kuulemma paljon kehuttu reissu, joka sisälsi myös vierailun tippukiviluolassa.

Ratsutilalla valmiina lähtöön, tuo pieni hevonen sai minut selkäänsä...
Ratsutilalla valmiina lähtöön, tuo pieni hevonen sai minut selkäänsä…

Retki alkoi kiipeilykaupalta. Intiaanin näköinen kaveri oli jo odottelemassa meitä kaupan terassilla. Ajelimme saaren toiselle puolelle Pothian taakse. Perillä meitä odotti kolme hevosta valmisteltuna ratsastusta varten. Yksi pieni, joka oli kuulemma kreikkalainen maalaishevonen, pieni ja sitkeä, sekä kaksi isompaa hevosta. Homma alkoi vähän huonosti, kun minulle tarkoitettu hevonen jostain syystä säikähti minua kun olin nousemassa selkään. Epäilimme aurinkolaseja joissa oli peilimäinen pinta, ehkä joku heijastus säikäytti. Lopulta polle rauhoittui, mutta retken vetäjän otti aluksi vikuroivan hepan ja minä sain pienen maatiaisratsun. Sinänsä vähän hassua, kun minun jalat ylettyivät melkein maahan asti. Hieman epäluuloisena se kaveri katselikin, mutta enhän minä nyt niin painava kuitenkaan ole…

...mutta pienen matkan päästä sain vähän isomman hepan.
…mutta pienen matkan päästä sain vähän isomman hepan.
Tässä oppaanne oman kreikkalaisen työjuhtansa kanssa.
Tässä oppaamme oman kreikkalaisen työjuhtansa kanssa.

Lopulta päästiin matkaan. Tällä kertaa ei sitten vain leppoisasti kävelty vaan lähdettiin melkein heti ravaamaan, eikä minulta kukaan tietenkään mitään kysynyt… No siinä sitä sitten pompittiin konin selässä ja yritin pohtia, että miten ihmeessä se ”keventäminen” menee ”joka toisella” pompulla. Välillä keveni ja välillä kolahti pahemmin kun osui ”kevennys” just väärään kohtaan. Plussa oli sentään se, että hevoset tottelivat omistajansa käskyjä, joten hevosen ohjaamisesta ei paljoa tarvinnut huolehtia ravipätkillä. Jonkun matkaa kun oli menty niin vaihdettiin heppoja. Päivi otti vauhkon orin, minä sain leppoisan tamman ja oppaamme sai oman pienen ja pippurisen kreikkalaisen työhevosensa. Ja kun matka jatkui niin ei kun taas ravaamaan…

Tippukiviluolassa...
Tippukiviluolassa…

Puolessa välissä pysähdyimme tippukiviluolalla. Vauhko ori katseli minua edelleen epäluuloisena, mutta ilmeisen tyytyväisenä, että pysyin turvallisen välimatkan päässä. Jätimme ratsut lepäilemään ja kävelimme jonkin matkaa polkua kohti meren rantaa upeissa maisemissa. Polun päästä löytyi lukittu rautaovi, jossa oli paikallisten turistiviranomaisten ilmoitus aukioloajoista tms. Oletimme tietysti, että oppaallamme on oveen avain, mutta mitä vielä. Meidän reitti kulki juuri ja juuri ihmisen mentävän noin metrin mittaisen pölyisen aukon kautta taskulamppujen kanssa ryömimällä…eikä sisäpuolelle pinotut kypärätkään meitä varten olleet…no Massourin pääkadun varrella olevassa mainoksessa kuitenkin selkeästi sanottiin, että luolassa käynti kuuluu ohjelmaan, että kaippa tämä ihan virallista…

...on tunnelmaa...
…on tunnelmaa…
...mutta ulos ryöminen on vähän sotkuista puuhaa...
…mutta ulos ryöminen on vähän sotkuista puuhaa…

Itse luola oli todella vaikuttava! Niissä tippukiviluolissa joissa olen aikaisemmin käynyt on aina ollut valmiit valot. Toki joskus valot on näytösluonteisesti sammutettu, mutta nyt olimme ihan omien lamppujemme varassa. No eihän rundi luolassa mikään pitkä ollut, mutta vaikuttava paikka joka tapauksessa. Monen muotoiset ja väriset tippukivet ovat todella hienon näköisiä lamppujen hämärässä valossa! Valitettavasti jotkut vähemmän valveututuneet matkailijat ovat pätkineet tippukivien päitä matkamuistoiksi ja juuri siksi luola on suljettu rautaovella. Kaikenlaisia urpoja aina löytyy. Luolan ulkopuolella pudistelimme pölyt vaatteistamme ja oppaamme sekoitteli meille jääkahvit jääkahvipikajauheesta, heh, kaikkea sitä onkin olemassa…!

...mutta jääkahvi korvaa kaiken.
…mutta jääkahvi korvaa kaiken.

Pienen jutustelun ja muutaman valokuvan jälkeen lähdimme paluumatkalle. Nyt orikin oli jo ilmeisesti unohtanut, että minä olen vaarallinen eikä enää tuijottanut minua epäluuloisesti. Pienen matkan leppoisan tallustelun jälkeen pysähdyimme vielä ottamaan kuvia upealla paikalla jossa meri kimalteli alapuolella ja laskeva aurinko alkoi värjätä parin saaren koristamaa taivaarantaa. Siitä sitten jatkoimme leppoisaa tallustelua romanttisesti laskevan auringon valossa. Vaikka minun heppa vaikutti mukavan rauhalliselta ja oli kuulemma ostettu oppaamme tyttären hevoseksi, niin päätin kuitenkin pitää välit hyvinä ja jutella niitä näitä aina silloin kun pystyin, eli kun kävelimme leppoisasti. Kävin läpi ainakin Suomen ja Kalymnoksen luonnon ja ilmaston erot, ihmettelin rinteillä näkyvien aurinkopaneelien asettelua, juteltiin yleisesti energiapolitiikasta ja lauloin myös pätkän kappaletta ”Olen suomalainen”. En tiedä auttoiko, mutta tamman korvat pyörivät siihen malliin, että ainakin se kuunteli. No ei leppoisa kävely toki loppumatkaa kestänyt. Kun käännyimme pois auringonlaskun koristamasta rannasta, niin ei kun taas ravaamaan. Pieni asutumpi pätkä sentään käveltiin, mutta lopulta päädyttiin vielä laukkaamaan, huh! Mutta enpä tälläkään kertaa pudonnut selästä ja itse asiassa se tunne kun hevonen lähtee laukkaamaan on aika upea…

Tämä heppa oli varsin leppoisa.
Tämä heppa oli varsin leppoisa.
Mikäs näissä maisemissa...
Mikäs näissä maisemissa…
...on ratsastaa...
…on ratsastaa…
...auringonlaskuun.
…auringonlaskuun.
Takaisin tilalla...
Takaisin tilalla…
...jokainen parhaiten osaamassaan työssä.
…jokainen parhaiten osaamassaan työssä.

Pääsimme siis onnellisesti takaisin hevostilalle, jossa vielä saimme auttaa isäntää tallitöissä. Kaikki tekivät mitä parhaiten osasivat. Minä istuin hevosaitauksen penkillä ja silittelin 10 viikkoista koiran pentua, joka oli juuri muuttanut asumaan emon luota hevosten seuralaiseksi. Hänestä oli tarkoitus koulia jänis- ja lintukoira. Kalymnoksella metsästetään vielä systeemillä mies, koira, hevonen ja ase, vähän eri juttu kuin etelä-suomalainen ”armeijametsästys”… No mutta samalla kun minä lievitin pennun eroahdistusta, Päivi ja isäntämme ruokkivat hevoset.

Maaginen kissa!
Maaginen kissa!
Ja vihanneskaupan kautta takaisin.
Ja vihanneskaupan kautta takaisin.

Tämän jälkeen ajelimme perheen vihanneskaupalle Pothian kylään ja istuimme odottelemaan miehen vaimoa, joka kyyditsisi meidät takaisin Massouriin. Odotellessamme juttelimme niitä näitä vihanneskaupassa töitä tekevän perheen tyttären kanssa ja söimme tarjottuja hedelmiä. Lopulta oppaamme vaimo saapui, tapasimme vielä perheen pojan, hyvästelimme isäntämme sekä koko perheen ja ajelimme takaisin Massouriin. Retki oli erittäin onnistunut ja varmasti palaamme tälle ratsutilalle myös ensi kerralla!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s