400 km maantienpyöräilyä, 30 noustua kiipeilyreittiä ja kolme palauttelevaa juoksulenkkiä. 16 päivässä ehtii harrastaa aika paljon kun on töistä vapaata ja olosuhteet kohdillaan. Sää oli viimeisen viikonlopun vesisateita lukuunottamatta optimaalinen, aurinkoa 10-15 astetta plussalla. Ei tarvinnut kärsiä paahtavasta helteestä kiipeilyreittien lähestymisillä kuten heinäkuun alppireissuilla yleensä on käynyt. Mistraalin puhaltaessa oli hetkittäin jopa hieman vilakkaa, mutta se ei haitannut menoa kun en nykyään enää muutenkaan reissaa juuri minnekään ilman kevytuntuvatakkia ja pitkiä kalsareita .
Aiempiin treenileirikohteisiin verrattuna Aix-en-Provence keräsi kiistatta parhaat tyylipisteet. Ranskassa vaan aina on ihan omanlaistaan eleganssia. Ainoa vähemmän tyylipisteitä kerännyt asia oli oma paikalliskielen taito. Alppimaissa kun tulee nykyään liikuttua aika paljon, niin olisi kivaa ettei aina tarvitsisi turvautua englantiin, ja toivoa parasta että joku siitä jotain ymmärtää eikä vedä isompaa hernettä nenään.
Aixin kaupunkikuvaa, ja ensimmäisen toripäivän runsaudenpulaa vihannestiskillä.
Varsinaista urheilun riemujuhlaa ei treenileirillä siinä mielessä koettu, että kaikkien lajien varusteet oli vasta kaivettu naftaliinista talven jäljiltä ja meno oli varsinkin alkuun hyvin hapuilevaa. Ensimmäisenä kiipeilypäivänä pystyi puntit tutisten liidaamaan pelkkää vitosta, ja maantienpyöräilyssä roikuin ensimmäiset isot alamäet tiukasti jarrukahvoissa. Juoksu sentään kulki ja maistui alusta asti aivan loistavasti. Oli kerrassaan hienoa pistellä pitkästä aikaa tossua toisen eteen sorasta, loskasta ja jäästä puhtaalla asfaltilla, kevyet vaatteet päällä.
Kiipeilyssä on näillä reissuilla perinteisesti tullut takkiin kaikkein pahiten, ja niinhän siinä tälläkin kertaa taisi käydä. Parit pakit 5+ tason sporttireiteiltä eivät varsinaisesti lämmittäneet mieltä, vaikka sen tason reittejä nyt sentään pystyi lopulta muutaman liidaamaankin. On-sight kiipeily kalkkikivellä vaan on suomalaiseen graniittiin tottuneelle hieman vaikeaa. Otteet pitää hakea kopeloiden eikä katseella etsien ja pultin päälle nousu on aina yhtä nihkeää jos ei ole mitään hajua mistä löytyisi seuraava paikka mistä pitää kiinni. Onhan se turvallista tippua jyrkällä, mutta tässä vaiheessa ulkokautta pelko saa seinällä liian helposti järjestä voiton. Reissun jälkeen oli kuitenkin hauskaa huomata, että Salmiksessa ei enää paljon liidipää palellut, ja ihmekös tuo sinänsä kun pultteja oli kolme kertaa tiheämmässä kuin Ranskan vanhan koulun reiteillä ja otteet värikoodattuna silmien edessä. Myös trädireiteillä ulkona on liidatessa ollut suorastaan huoleton olo, mikä poikkeaa suuresti tässä vaiheessa kautta normaalisti vallitsevasta tutinasta jo kahden metrin korkeudella. Vähemmän menestyksekäskin mukavuusalueelta poistuminen näemmä hieman venyttää sitä, tai sitten vaan allikossa käytyä on ojassa taas siedettävämpää olla. Jäi kuitenkin kova palo päästä jatkamaan harjoituksia ulkoseinillä, ja reissusta palattua onkin tehokkaasti availtu ulkokautta myös Suomen kallioilla!
Huolestuneita ja pelokkaita katseita kiipeilyreiteillä nähtiin paljon varsinkin alkureissusta, mutta loppua kohden alkoi jo irtoamaan pientä hymyäkin.
Taidettiin harrastaa kiipeilyä ja pyöräilyä suunnilleen vuoropäivinä. Maantienpyöräily on kokuttava laji, ja vaikka siinä vasta-alkajana olen niin hidas ja varovainen että useimmat lenkit jyystän ihan omassa rauhassa, niin joka kevätreissun jälkeen tekisi mieli käydä hakemassa kaupasta oma pyörä. Eihän se Suomessa tietenkään ihan samanlainen harrastus ole, kausi on lyhyt ja tienpinnat usein roudan runtelemia. Fiilis ajaessa on kuitenkin paljon lennokkaampi kuin maastopyörällä, ja voiman välittyminen lihaksista (silloin kun niitä on) vauhtiin paljon selvempi. Viime viikolla ensimmäistä työmatkaa pyöräillessä oli maastopyörän kanssa aika harteikas olo, kun tanko on puolet viime viikon menopeliä leveämpi. Mainiosti sekin kyllä kulki jopa navakkaan vastatuuleen, juuri tehdyn hyvän keväthuollon lisäksi myös treenileirillä haettu alkutuntuma oli varmasti avuksi. Ensi viikonloppuna pääsenkin sitten testaamaan reisien kuntoa ihan tositoimissa XDream seikkailukisoissa Narvassa.
Pyörälenkeillä tarvittavaa sokeria haettiin ABC:n sijaan lähikylän boulangeriesta.
Leirin tukikohta Aix-en-Provence oli mielenkiintoinen kaupunki. Juuri sopivan kokoinen ollakseen kävellen kartoitettavissa, ja kuitenkin sen verran suuri että kaduilla on elämää lähes vuorokauden ympäri. Aixia kuvaillaan taiteen ja veden kaupungiksi, ja kauniita suihkulähteitä olikin vähän joka aukealla. Taidetta olisi myös ollut tarjolla runsain mitoin, varsinkin Cezannelta joka piti kaupungissa pitkään residenssiä alueen omalaatuisen valon ja Sainte Victoiren vuoren kuvauksellisen profiilin takia. Hieman nolottaa myöntää että yhdessäkään taidenäyttelyssä ei lopulta käyty, kun ainoa galleria mihin edes yritettiin oli juuri vaihtamassa näyttelyä. Toisaalta yksi näiden treenileirien hienous on ollut juuri se, ettei tarvitse ottaa paineita alueen kaikkien turistikohteiden mahduttamisesta aikatauluun vaan voi keskittyä viettämään ihan tavallísta arkea. Matkan mieleenpainuvin lounashetki vietettiinkin omassa lähikahvilassa, seuraillen miten kaikenlaista väkeä haalaripukuisista työmiehistä eläkelaisiin saapui nauttimaan plat du jourin. Amica-henkistä buffet-tarjontaa ei kertaakaan tullut vastaan, vaan lounashetkelle annetaan enemmän arvoa.
Aixin kuuluisin asukas Paul Cezanne on saanut oman patsaan pääkadulle. Kuvassa myös Cezannen maalauksia luolan seinämille heijastettuna Carrieres Lumieres-näyttelystä Arlesin läheltä, sekä kaupungin kuuluisin suihkulähde Fontaine de La Rotonde.
Aixin vanhassa kaupungissa oli historiallista tunnelmaa, ja niin sokkeloiset kujat että joka toinen ilta löytyi jokin aivan uusi ravintola-aukio jolle ei aiemmin oltu osuttu. Illallistarjontaa siis riitti ja hinnat olivat suomalaiseen tasoon nähden varsin kohtuulliset, kahden hengen illallinen juomineen oli 40 euron luokkaa. Usein kokkailtiin kämpilläkin, mutta välillä oli hauskaa käydä illallisella kaupungilla ihan vain paikallista menoa katselemassa.
Välillä innostuttiin kokkaamaan vähän eksoottisemmistakin raaka-aineista, mutta hienointa oli runsas ja tuore tarjonta erilaisia vihanneksia. Reissun suosikkiruoka taisikin olla ratatouille. La Chouffe antoi hyvät alkuvauhdit reissun ainoalle bileillalle.
Harrastamiseen Aix oli ideaali kohde. Sainte Victoiren lähikalliolla oli reittejä enemmän kuin koko Helsingin seudun lähikiipeilykohteissa yhteensä, maantielle pääsi pyörällä 5-10 minuutin kaupunkiajon jälkeen ja hyviä juoksureittejäkin löytyi asunnon välittömästä läheisyydestä. Asuntomme sijaitsi 10 minuutin kävelymatkan päässä vanhasta kaupungista, yliopistokampuksen vieressä. Airbnb:n palvelussa ei tälläkään kertaa ollut moittimista, ja asunnon emäntä Marie otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan ja kertoi asunnosta ja alueesta enemmän kuin ikinä olisimme tajunneet edes kysyä.
Kiipeilysohlot 