Kysymys on pyörinyt mielessä paljon tänä kesänä, sen jälkeen kun kiipeilykaverin sinänsä harmiton kritiikki perus Suomi-reiteille raahatun kaman määrästä laukaisi jonkinasteisen identiteettikriisin ja sai lopulta kyseenalaistamaan koko lajin mielekkyyden ainakin omasta näkökulmasta. Oli takana harvinaisen huono työpäivä, ja monta ylipitkää työviikkoa sitä ennen eikä tälläkään arki-illan kiipeilyllä nyt ihan rehellisesti sanottuna ollut mitään sen suurempia tavoitteita. Kunhan vaan pääsee viettämään vapaa-aikaa luonnossa liikkuen ja keskittyen johonkin muuhun kuin toimistolla tauotta pyörivään härdelliin.

Sen iltaisessa jo valmiiksi nujerretussa olotilassa oli poikkeuksellisen helppoa ottaa pikkuasiasta nokkiinsa, ja kalliolta kotiin ajaessa pohdin jo olenko mikään kiipeilijä ollenkaan. Loppujen lopuksi minulle kun on oikeastaan aika sama kuinka monta varmistusta onnistun reitin varrelle kylvämään, jos kiivetessä tuntuu siltä että varmistusta sillä hetkellä tarvitaan ja valjaista löytyy varmistuspaikkoihin sopivaa kamaa. Ymmärrän kyllä että on eleganttia kiivetä reitti minimaalisilla piisseillä, ehkä jopa ottaa pientä tontittamisen riskiäkin jos on vahva ja rohkea olo. Minulla vaan on pääasiallisena tavoitteena että seuraavanakin päivänä olisi paikat ehjänä, ja pystyisi paitsi kiipeilemään niin myös harrastamaan kaikkia niitä muitakin itselle tärkeitä urheilulajeja.

Alkoi tuntua suorastaan epäreilulta, jos sitoutuminen kiipeilyyn lajina punnitaan riskinoton halun kautta, riippumatta siitä vaikka lajin parissa viettää normaalisti sekä kesä- että talvilomat ja lukemattomat arki-illat ja viikonloput sen päälle. Aloin epäillä, että aiemmin niin läheiseltä tuntunut kiipeily-yhteisö ehkä  arvostaakin ihan eri asioita kuin mitkä itse koen tärkeiksi. Mietin jo onko tämäkin laji sittenkin vaan sitä samaa hashtagien siivittämää oman elämän brändäystä, mitä niin monella muullakin taholla nykyään harrastetaan. Kiipeilyn piti olla jotain hienompaa, jotain mitä tehdään pääasiassa itselle. Tuli surullinen fiilis, kun itselleni rakas harrastus ei tuntunutkaan enää olevan linjassa oman arvomaailman kanssa, ja lopulta jätin kiipeilyt kokonaan reilun kuukauden ajaksi vuoden parhaimpaan ulkokiipeilyaikaan.

Multisport-rintamalla piti kiirettä, joten helposti treeneillä ja kisakauden päätavoitteiksi asetetuilla tapahtumilla Mesikämmen Challengella ja 24h SM Rogainingilla sai kiipeilyltä kalenteriin jääneen tyhjän tilan täyttymään. Oli ihan hauskaakin vaihteeksi panostaa muihin lajeihin, ja huomata että treeni on tuottanut tulosta.

Elokuun puolella oli kuitenkin kisat kisattu, ja syyskuulle lykätty kesäloma Alpeilla lähestyi kovaa vauhtia. Vaikkei tavoitteeksi ollut Mikon alkukesästä leikatun ranteen takia asetettu mitään helppoja harjannereittejä kummempaa, niin oli silti aika taas kaivaa kiipeilytossut esiin ja lähteä varovasti pienessä piirissä kokeilemaan miltä kiipeily tauon jälkeen taas tuntuu. Hauskaahan se oli, eikä rakkaus itse lajia kohtaan ollut minnekään kadonnut arvomaailmoiden törmäyksestä huolimatta. Yllättävän vähän oli tauko vaikuttanut omaan greidiinkään, ja Salmiksessa tehdyissä kestävyystreeneissä ei ollut mitään ongelmaa liidata 6b:tä ja yllättäen seuraavankin tason reitit menivät joskus on-sightina yläköydessä kun ei ollut mitään suorituspaineita. Oli siis tavallaan ihan vahva olo kun syyskuun alussa lennettiin kohti Alppeja, vaikka kauden ulkokiipeilyt olivatkin jääneet hälyttävän vähiiin.

Alpeille päästyä pelin henki muuttui taas ihan kokonaan, ja viimeistään Aiguille de Varappella 3000 metrin korkeudelta alkavaa alppireittiä kiivetessä tuli ilmi että valmistautuessa oli tullut taas keskityttyä ihan vääriin asioihin. Sen sijaan että yrittää väkisin treenata mieltä hyväksymään yhä pidempiä putoamisia, olisi pitänyt vaan keskittyä kiipeämään varmasti ja nopeasti omalla vahvuusalueella, joka minulla edelleen on liidissä 6a-tasosta alaspäin. 6a:ta nyt liidaa hallissa ihan letkeästi, mutta pitkillä ulkoreiteillä kamaa on valjaissa muutenkin vähän suhteessa reitin pituuteen, meillä tällä kertaa vielä vähemmän kun oltiin puolikkaalla räkillä liikenteessä siinä harhaluulossa että reitti olisi pääosin sekavarmisteinen. Maanpinnan ollessa satojenkin metrien päässä, ei tontittamisen vaaraa juuri ole mutta helposti kymmenenkin metrin varmistusvälien takia ei ilmalentoja paljon kannata ottaa jos haluaa pysyä ehjänä kiipeämään reitin toppiin asti. Tuskin juuri kukaan tuolla liidaa itselle vaikeaa kohtaa ilman varmistuksia ihan vaan siksi, että näyttäisi paremmalta muiden silmissä. Päätavoite on päästä nopeasti ylöspäin, niin turvallisesti kuin mahdollista ja päästä kiipeämään reitti loppuun asti menee se sitten ihan puhtaasti taikka ei.

Aiguille de Varappelta otettiin pakit 9:n kp:n jälkeen. Kuusi köydenmittaa olisi ollut jäljellä vielä, mutta oltiin oltu liian hitaita sekä lähestymisessä että kiipeilyn aikana. Ei riittänyt uskallusta hakea vierasta laskeutumislinjaa pimeydessä tuolla korkeudella ja vieraissa olosuhteissa, joten lähdettiin laskeutumaan kun oli vielä valoisaa. Vaikkei kyseinen reitti ollut meille mikään varsinainen menestys, niin sieltä sain vihdoin vastauksen koko kesän mielessä pyörineeseen kysymykseen. Minä kiipeilen siksi, että sillä tavoin pääsen mahtaviin paikkoihin luonnon keskelle joihin muilla tavoin ei ole mitään pääsyä. Juuri samasta syystä minkä takia aikanaan harrasti vapaalaskuakin. Kiipeily Alppien pitkillä reiteillä on jollain tavoin maagista. Pelkät olosuhteet asettavat omat haasteensa ja eristyneisyyden tuntu jättää kaiken omien fyyisten kykyjen ja ongelmanratkaisukyvyn varaan. Kunnioitus reitin ensinousijoita kohtaa kasvaa samaa tahtia kun köydenpituus toisensa jällkeen jää massiivisella irtokivien ja moninaisten kivimuodostelmien peittämällä seinällä taakse. Ympärillä kohoavat vuoret näyttäytyvät kaikessa kauneudessaan siitä näkökulmasta josta vain kiipeilijä voi ne nähdä. Nousun onnistuminen riippuu yhtenäisen köysistön kyvystä vastata vuoren asettamaan haasteeseen, ja sään pysymisestä kiipeilylle suotuisana. Ranskalaiselle vapaakiipeilylle on näillä seinillä ihan oma paikkansa, vaikka sille tyylille suomalaisissa piireissä usein vinoillaan. Jos haluaa olla vuorikiipeilijä, joskus on parempi käyttää vähemmän aikaa kalliokiipeilyyn ja vetää mistä ikinä kiinni saa jos nousu sen myötä yhtään vauhdittuu.

Ajatusten vihdoin vuorilla kirkastuttua on motivaatio kiipeilyä kohtaan ollut taas huipussaan. Jos ei sekä oma fyysinen kunto että ruokavaraston tyhjentyminen olisi vaatineet käyntiä alhaalla laaksossa, olisi ollut mahtavaa jatkaa kiipeilyjä ylhäällä jäätikköolosuhteissa. Nyt oli kuitenkin suunnattava alaspäin, ja Chamonixin kylä tarjosi yltäkylläisesti kaiken sen mitä väsynyt kiipeilijä vuorilta laskeutuessaan tarvitsee. Erinäisten sateiseksi kääntyneestä säästä sekä henkilökohtaisista haasteista johtuvien syiden takia ei enää uudestaan päästy nousemaan ylös jäätiköille, ja toisen lomaviikon kiipeilyt jäivät surullisen vähiin. Nyt sitten Suomeen palattua olisi taas intoa kiipeillä vaikka muilla jakaa, mutta Alpit ovat nyt tuolla jossain 2000 kilometrin päässä ja Norjassa sataa kohta jo lunta. Miten tästä nyt sitten eteenpäin, on hyvä kysymys. Aina voi tähdätä vielä Olhavalle, ja käydä edes ottamassa laatalta yhdet rehelliset pakit. Aika pitkältä kuitenkin nyt tuntuu välikausi ennen kuin jääkiipeilyreissuja voi alkaa edes suunnittelemaan, puhumattakaan seuraavasta reissusta Alpeille joskus seuraavan kesäloman puitteissa. Eivät asiat silti ihan huonosti ole, sillä nyt voi taas kaiken pohdinnan ja kriiseilyn jälkeen keskittyä siihen olennaiseen, eli kiipeilyyn, ja yrittää taas rohkeasti harrastaa lajia sillä tavalla kuin se itselle parhaalta tuntuu.

Myönnän itsekin syyllistyneeni kiipeilijöiden luokitteluun niihin ”oikeisiin kiipeilijöihin”, jotka vaikka teknoavat räntäsateessa jos ei ulkona muuten seinälle pääse, ja sitten niihin toisiin eli ”gymikiipeilijöihin” joita hyvin pultatuilla ulkokallioilla tapaa korkeintaan kesän kauneimpana kiipeilypäivänä. Kuitenkin yksi kiipeilyn hienouksista on juuri se, että lajia voi jokainen harrastaa tavalla joka omiin kykyihin ja elämäntilanteeseen parhaiten sopii, eikä sen pitäisi olla keltaan muulta pois. Kaikki me kuitenkin olemme kiipeilijöitä, joita yhdistää innostus tätä mahtavan monipuolista lajia kohtaan.