Jo vuosia sitten olemme katselleet reittä Storpillaren Vågakallessa Lofooteilla. Tämä vaikuttavan, jopa pelottavan näköisenw pilarin, joka on nimeltään myös Storpillaren, helpoin reitti on toisaalta houkuttanut ja toisaalta pelottanut. Reitti on pitkä. Kiipeilyä tulee noin 600 metriä, lähestyminen on pitkä, haastava ja pelottava, laskeutuminen vielä pidempi, haastavampi ja pelottavampi. Vapaasti kiivettynä vaikeustaso on 7, mutta useimmat kiskovat sen verran kamoista, että greidiksi tulee 6- A0. Kun blogeja lukee, niin voimien lisäksi myös aikaa reittiin näyttää menevän. Moni on viihtynyt matkassa kaiken kaikkiaan 20-30 h. Jotkut ovat suosiolla päättäneet yöpyä.
Syorpillarenia pohdittaessa on lopulta päädytty aina siihen, että lisää treeniä tarvitaan ennen kuin seinälle uskaltaa lähteä. Tämän syksyn Lofoottien assault-reissun loppupuolella Mikko kuitenkin totesi, että mitäs jos otettaisiin ensi vuoden projektiksi Storpillaren? Ensin otin heiton vitsinä. Jonkun aikaa kun asiaa pohdin se alkoi kuitenkin kiinnostaa. Ensin vain hieman, sitten vähän enemmän ja enemmän ja enemmän…ja sitten päätimme pitää Projekti2017:n kickoffin Olhavalla, josta Mikko jo kirjoittelikin tunnelmia täällä.
Kick offissa saimme hahmoteltua suunnitelman ensi kesälle, mutta sitä ennen hieman pohdintaa omasta kiipeilystä ja Storpillarenin haasteista. Itse koen, että ennen Storpillarenia tarvitsen parannusta seuraavilla osa-alueilla:
- Kiipeilyrutiini, erityisesti kalliolla.
- Trädikiipeilyrutiini.
- Yleinen suorituskyky ja kestävyys.
Jos aloitamme analyysin itse kiipeämisestä. Pitkien reittien kiipeämisessä on oma problematiikkansa. Kiipeilyhän on viimekädessä voimalaji, mutta pitkät reitit vaativat myös kestävyyttä. Mutta millaista kestävyyttä? No ihan tietysti sellaista, että jaksaa suorittaa monta tuntia putkeen, eli tehdä useita ”voimasuorituksia” peräkkäin tunnista toiseen. Lepäämään pääsee varmistaessa. Kiipeily ei kuitenkaan vaadi normaalia ”dynaamista” aerobista jaksamista vaan jotain muuta. Kiipeilyssä staattisella lihasjännityksellä on merkittävä rooli. Siinä suhteessa kiipeily poikkeaa useimmista muista lajeista joita ainakin itse olen harrastanut. Omien havaintojeni mukaan staattisen jännityksen tuottama maksimivoima heikkenee selkeästi toistojen määrän kasvaessa. Vaikkapa 500 metrin reitin loppupätkillä greidi 5 voi tuntua jo kovinkin haastavalta, nelonenkin ihan riittävältä. Minulle on vielä hieman epäselvää millaisella harjoituksella tämän staattisen jännityksen tuottaman suorituskyvyn pysymistä mahdollisimman lähellä maksimia voisi harjoittaa. Pitäisikö painotus olla maksimisuorituskyvyn vai rutiinin kehittämisessä? Auttaisiko parempi maksimisuorituskyky ehkäisemään voimatason laskua toistojen kasvaessa vai pitääkö niitä toistoja vain tehdä enemmän ja enemmän? Tätä täytyy hieman pohtia ja palailen asiaan, kun ajatukset selkiytyvät…
Toinen juttu on ihan yksinkertaisesti trädikiipeilyrutiini. Viime vuosina on tullut harrastettua trädikiipeilyä yllättävän vähän. Lähinnä reissuilla Norjassa ja Alpeilla, tai oikeastaan lähinnä Norjassa, Alpeilla on vedetty pitkätkin reitit pääosin sporttina. Helsingin lähikallioilla ei jotenkin motivaatio riitä trädittelyyn. Hirveä säätö muutaman muuvin takia. Kustavissa ja Olhavalla taas en jostain syystä ole ikinä käynyt kiipeämässä. Hölmöä sinänsä, kun olen kuitenkin kiertänyt kallioita ympäri Norjaa ja Alppeja. No, tähän on tultava muutos, jos haluan edes harkita Storpillarenia. Trädikiipeilyn pitää olla kaikin puolin sujuvaa noin pitkällä reitillä. Kamojen paikkoja ei saa miettiä liian kauaa, kamoihin pitää luottaa ja ankkureiden tekoon ei saa käyttää liikaa aikaa. Eräs tapa kehittää träditaitoa on tietysti myös teknokiipeily, jota kovemmat kaverit harrastavat kelillä kuin kelillä niin kauan kunnes jää peittää halkeamat…
Kolmas kehityskohde on ihan yleinen kestävyystreeni. Vaikka kyseessä ei mikään juoksukilpailu olekaan, suorituksen kokonaiskesto on erittäin pitkä. Itse kiipeilyyn luulisin kuluvan noin 2/3 kokonaisajasta ja loppu on aerobista tekemistä. Vaikka minulle on peruskestävyystyyppinen eteneminen ollut aina helppoa enkä ole sitä erityisesti harjoitellut, niin ehkä tällä kertaa voisi hieman panostaa siihenkin, tai ainakin huolehtia siitä, että kestävyyspainotteista tekemistä tulee riittävästi. Olen jopa pohtinut, että voisin harjoittaa hieman suorituskykyä. Jos nyt ei ihan maksimisuorittamista, niin ainakin jonkinlaista vauhtikestävyystreeniä, eli eikai sitten muuta kuin pyörällä töihin ja kunnon työmatkatempo päälle, heh.
Näitä ominaisuuksia olen siis ajatellut treenata, mutta millainen talven, kevään ja kesän ohjelma voisi olla. Tätä hieman pohdittiin Olhavan kick offissa. Talvella tietysti kovaa kiipeilyä halleissa. Kiipeilyreissuja ei ole ennen kesää luvassa, joten kiipeilytreenit täytyy suorittaa sisätiloissa. Toivotaan, että tulisi hyväluminen talvi niin pääsisi hiihtelemään. Jonkinlainen talvikelpoinen maastopyörä on harkinnassa ja keväällä sitten maantielle ja juoksulenkeille. Pääsiäisestä vappuun aion viettää Lapissa lasketellen ja hiihdellen. Kustavin ja Olhavan reissut täytyy kuitenkin aloittaa keväällä niin aikaisin kuin mahdollista. Juhannuksen kieppeillä on ajatus viettää viikko Lofooteilla. Storpillaren voisi olla ohjelmassa assault-iskuna vaikkapa heinäkuun lopulla. Liian myöhään ei voi mennä, jotta valoa riittää pitkään päivään, mutta liian aikaisinkaan ei onnistu, koska ulkokiipeilykunto ei riitä. Juhannuksen ja Storpillarenin välissä voisi vielä tehdä assault-iskun Stetindenille.
Näillä suuntaviivoilla siis lähdetään kohti ensi kesää ja suurta tavoitetta. Vielä ei uskalla luvata onnistuuko tavoite, tai uskaltaako sitä edes lähteä yrittämään. Storpillarenin kiilto silmissä lähdetään kuitenkin talvea kohti. Raportoin tänne sopivin välein kuinka treenit etenevät ja millaisiin treeneihin olen päätynyt. Tästä sitten vain treeneihin…
Kiipeilysohlot 