Jake on käynyt jo jonkin aikaa cyclokisoissa ja sain vihdoin lähdettyä mukaan. Homma kun on erittäin selkeä. Cyclo on kisapyörä jolla täytyy ajaa välillä lujaa. Siksi täytyy käydä myös kisaamassa, vaikka ei muuten olisikaan niin kisainen.

Aivan loistavaa kun aktiivit jaksavat pyörittää lokaalia cuppia PK seudulla. Meille sattui kohdalle kuitenkin maakuntakisa Lahdessa joka oli puitteiltaan vielä klassisemmasta päästä Suomen urheilussa. Ei toki mäkimontussa vaan radiomastojen juurella. Jo pelkkä ajaminen Lahteen urheiluvermeiden kanssa saa sporttifiiliksen nousemaan.

Mentiin mestoille ajoissa. Aistittiin pienen suomalaisen urheilujuhlan tuntua. Cycloskeneen kuuluu tyyli ja henki. Sen aistii. Oltiin ilmoittauduttu Cat3:seen jotta minä en saisi heti ekassa kisassa slaagia. 45 minuuttia riittää maksimia. Ja toisaalta ei sitä tasoakaan ole enempään. Kovat jätkät ajoivat vasta iltapäivällä eikä nähty sitä suurinta huumaa, mutta junnujen lähtöjä katsellessa ja sen jälkeen rataan tutustuessa sai kyllä osansa.

Lajihan on minulle uusi. En tiennyt mitä odottaa. Testikierrokset ainakin paljastivat, että mukana on kaiken näköistä pientä mietittyä estettä. Kaltevaa nurtsia tarjoiltiin useammassa paikkaa. Pientä porrasjuoksuakin löytyi takalenkillä, mutta muuten reitti oli aika tavallistakin hiekkapolkua ja kangasta. Olin odottanut pahempaa. Pahin mäkikin oli hyvää kovapohjaista tietä. Koko kierroksella oli yksi pidempi ruoho setti ja sitten iso mäki päälle. Muuten aika perusajoa.

No, sitten viivalle. Pääsin lähtemään Jussi Veikkasen ja Jari Heinikaisen vierestä. Olivat höntsäämässä meidän kanssa lähteneessä harrastesarjassa. Näin heidät taas kisan jälkeen palkintopallilla. Lähtö oli hötäkkä kuten pitääkin, mutta otin itse rauhassa. Jättäydyin vähän enkä lähtenyt puskemaan ekoissa pahoissa paikoissa. Ei kiirettä. Sitten ensimmäistä kertaa nurmisektiolle ja kun vielä testikierroksella oli puhdas kumi pitänyt kivasti, niin nyt jo tukossa olevalla kumilla vino nurmi ei ollutkaan niin helppoa ja ei kun nurin sekä joku janari vielä päälle.

Keräilin itseni nopeasti ja jatkoin matkaa. Rauhassa. Otin neljän kierroksen aikana kanssakilpailijoitani kiinni aina radan helpolla puoliskolla ja turasin joka kerralla nurmikkopätkän. Miten vaikeaa se nyt voi olla? Vikalla kerralla meni siedettävästi kun laitoin nöyrästi pientä vaihdetta silmään. On se kuitenkin niin oma juttu ajaa savista nursia cyclolla. Oppi taas jotain uutta.

Neljä kierrosta ja 45min meni nopeasti. Luulin itseasiassa vielä ajettavan yhden kiekan lisää, mutta eipähän tullut liian paha olo. Kisan jälkeen fiilis oli loistava kuten kuuluukin. Ihmeteltiin, käytiin pesulla, otettiin kahvit ja aistittiin tunnelmaa. Loistoreissu. Hieno laji. Täytyy käydä uudestaan.