Bike park -kausi taitaa olla viimeistäkin parkkia myöten ohi menneeltä kesältä ja maastopyöräharrastus täytyy keskittää metsäpoluille lumia odotellessa. Kun tuli kirjoiteltua pohjoisen alamäkikohteista, niin tehdään nyt sitten vielä juttu etelän keskuksistakin mennen kesän kokemusten pohjalta. Tämän kauden ajelut keskittyivät kolmeen lähikeskukseen, jotka ovat Kokonniemi, Swinghill ja Meri-Teijo. Kun tuli hankittua kausikortti kaikkiin kolmeen, niin ei sitten muualle malttanut lähteäkään ajelemaan. Seuraavassa totutusti keskivertoharrastajan näkemys näistä keskuksista.

Kokonniemi

Kokonniemi on ehkä jonkinlainen ”syntykoti” minun alamäkipyöräilyharrastukselleni. Se ei ole ensimmäinen paikka missä olen alamäkeä laskenut, mutta kuitenkin suosikkikohteeni kahtena edellisenä kesänä joista erityisesti jälkimmäisenä laskukertojakin oli jo ihan mukavasti. Reitit ovat siis tulleet suhteellisen tutuiksi. Reitit ovat mielenkiintoinen sekoitus rakennettuja bermejä ja luonnollista alustaa. Reiteistä kakkonen ja seiska ovat suhteellisen puhtaita flow-henkisiä bermipätkiä, mutta niissäkin on sellaista mukavaa ”karheutta”, joka tarjoaa sopivaa haastetta bermien rullailuun. Oma, ja varmasti myös monen muun, suosikki on reitti numero 1, joka on erittäin onnistunut sekoitus rakennettua ja luonnollista maastoa. Reitti on myös suhteellisen matalan kynnyksen rata eli sitä uskaltaa kokeilla melko vähällä alamäkipyöräilykokemuksella. Tosin oikeasti hauska se on vasta sitten, kun uskaltaa pistää kunnolla vauhtia. Toinen suosikkini on jostain syystä reitti numero 9. Sillä reitillä saan aina hyvän rytmin päälle alkuosan bermipätkällä, jyrkkä pudotus puolivälin jälkeen on todella hauska ja lopun pöytähyppyri on juuri sellainen mistä uskaltaa harrastelijakin yrittää pöydän ylitystä. Reitillä 4 on myös hieman samanlaisia elementtejä. Alun kiihdytyspätkän jälkeinen jyrkkä on hauska pudotus. Puolivälin hyppyriin en vain ikinä uskalla ajaa tarpeeksi kovaa, mutta loppupätkän bermit ovat hienoja. Reitti 5 on minulle jonkinlainen mysteeri. Jos yritän ajaa sitä kovaa, olen aina jotenkin hukassa, mutta hiljaa ajettuna se taas tuntuu hämmästyttävän helpolta. Mustat pätkät 6 ja 6.5 ovat myös hauskoja yhdistelmiä jyrkkää, bermejä ja kivikkoa sekä juurakkoa. Reitti numero 8 on periaatteessa ehkä samantyylinen kuin 9, mutta se kuuluu niihin reitteihin joista en oikein ole saanut otetta. Ihan hauska reitti, mutta jotenkin tuntuu, että sitä ajaessa on aina väärällä linjalla. Ja hieman sama koskee reittejä 10 ja 10.5. Uusin reitti eli numero 3 on sitten sellainen, että parempi jättää nuoremmille…

Kokonaisuutena Kokonniemi on erinomainen yhdistelmä reittejä eri haastavuustasoilla. Kaikilla reiteillä, jotka uskallan laskea, on ainakin minun mielestäni jotenkin samanlainen perusfiilis. Ne yhdistelevät mielenkiintoisesti erilaisia elementtejä, rakennettuja ja luonnollisia. Omien taitojen kehittymisen mukaan voi sitten siirtyä helpommilta vaikeammille reiteille. Kokonniemestä löytyy myös vuokraamo ja apua huoltohommiinkin, jos tarvetta tulee. Varsinaista kahvilaa ei ole, mutta limua, kahvia ja jäätelöä löytyy. Jonkinlainen miinus on se, että alue on erittäin avoin ja kuumalla kelillä ei oikein löydy suojaa auringolta. Erityisesti lapsen kanssa omaa ajovuoroa odotellessa meinaa olo käydä välillä tukalaksi. Mutta sen sijaan yksi kesäisen Porvoon plussa ovat Suomen parhaat vegeburgerit B-Side Burgersin lippakioskissa joen varrella vanhan kaupungin kupeessa!

Swinghill

Swinghillissä on tullut myös laskettua suhteellisen paljon koko sen olemassaolon ajan. Swinghillinkin reiteillä on oma persoonallinen tunnelmansa. Bermit ovat loivareunaisia ja ”laakeita” ja vaativat hyvää keskittymistä. Enduro-reiteiltä löytyy kunnon kivikoita ja juurakoita. Keskimäärin reitit eivät ole hirveän jyrkkiä, mutta sellaisiakin kohtia löytyy.

Easy Rider on hyvä ”jokamiehen” aloitusreitti sekä hyvä paikka ylipäänsä treenailla bermien ajamista. Erityishaastetta tuovat Swinghillin persoonalliset matalat ja loivareunaiset bermit, jotka eivät anna samanlaista tukea kuin korkeammat bermit joissain muissa keskuksissa. Snakes on a Plane on Easy Riderin hieman vaikeampi versio. Reitti on Swinghillin olemassaolon aikana ollut melkein jatkuvassa muutoksessa ja mielestäni nykyinen versio on selkeästi paras versio reitistä. Jos haluaa pysyä bermeillä, mutta laskea hieman vaikeampaa, niin seuraavaksi voi siirtyä Gumpille. Reitin alussa voi valita matalammasta tai korkeammasta dropista, joista korkeampi on itse asiassa miellyttävämpi laskea. Erityishaaste tällä reitillä on puolivälin tiukahko mutka pieneen ylämäkeen, josta käytännössä puuttuu ulkoreunan bermi, eli tarkkana saa olla ettei löydä itseään mutkaan viritellystä suojaverkosta. Itselle tämä kohta on ollut tähän asti hankala. On todella vaikea säilyttää vauhti mutkan läpi. Kerta toisensa jälkeen jää sellainen fiilis, että mutka tuli laskettua läpi liian varman päälle. Cliffhanger on sitten bermireiteistä se musta. Reitti on ihan hauska yhdistelmä rakennettua pätkää ja luonnon kalliota, mutta sen ”väri” riippuu kyllä aika paljon omista ajolinjoista. Reitin voi luokitella ihan yhtä hyvin punaiseksi kuin mustaksi, jos jättää pahimmat hyppyrit välistä.

Enduroreiteistä helpoin on Fury Road. Aluksi tämä reitti tuntui vähän tylsältä, mutta ajan kanssa olen oppinut pitämään siitä kovastikin! Reitti on loppujen lopuksi aika monipuolinen. Alussa on hieman rakennettuja bermejä juurakoiden ja kivikoiden ohessa, reitin keskiosa osa on mukavan juurakkoista polkua ja loppu lasketaan taas vauhdikkaita loivia bermejä pitkin. Eityisesti Stravan käyttö avasi minulle tämän reitin hienouden. Reitti on erittäin hauska yrittää ajaa kovaa ja seuraavalla kierroksella vielä kovempaa… Forrest on jo selkeästi vaikeampaa enduroa. Se on jossain mielessä ehkä jopa Swinghillin vaikein reitti. Alku on Gumpin kanssa yhteinen, mutta heti ensimmäisten bermien jälkeen Forrest erkanee kohti metsää, jossa vastaan tuleekin ihan kunnon kivikko, joka alkaa loivana, mutta parin mutkan jälkeen tulee vastaan jyrkkä lyhyt kalliopätkä jolta alas laskiessa saa olla tarkkana, että osuu sopivasti kivien väliin hieman kaltevassa kivirännissä. Itse olen onnistunut pannuttamaan tässä kohtaa ihan kunnolla, mutta onneksi ilman fyysisiä vammoja. Lopussa on vielä pari hyppyriä ja jarrutusalueella ”mukava” kuulalaakerikivikko. Forrest on erinomainen paikka harjoitella kivikossa ajamista ja sitä on tullut ajettua ehdottomasti liian vähän. Tulevana kesänä pitänee korjata tämä tilanne! Enduroreiteistä vaikeimmaksi on luokiteltu Narnia ja varmasti ihan perustellusti. Toisaalta, kun Narnianilta löytää hyvät linjat, niin ei se niin hirveän vaikea ole. Välillä tuntuu, että Forrest on vaikeampikin. Mutta Narnian on kyllä monipuolisempi reitti. Aluksi rullaillaan helppoa uraa pitkin isojen kivien yli tiukkoihin mutkiin ja kalliopoikkarille. Kalliopätkän jälkeen reitti sukeltaa metsään aluksi helpolle polulle, joka pian kääntyy jyrkemmin alaspäin vielä kuitenkin ihan helpolle pätkälle. Hieman loivemman pätkän jälkeen reitti kääntyy taas jyrkemmin alaspäin ensin helpompaan ja sitten vaikeampaan jyrkkään kiviränniin. Oikeilla ajolinjoilla nämä rännit ovat kuitenkin yllättävän helppoja, mutta ei nyt kuitenkaan ihan aloittelijoille sopivia. Kun kiviränneistä on selvitty tullaan taas kalliopoikkarille ja ympärivuotiseen lätäkköön, jossa saa renkaat märiksi aina. No eipä siinä muuten mitään, mutta seuraavaksi ajetaan loivaa mutkaa sileällä kalliolla märillä renkailla…ja sitten lopuksi vielä jyrkkä pätkä alas ruohikkoisessa rinteessä olevaa kuoppaista polkua pitkin. Hyvä reitti! Näiden lisäksi Swinghilliin avattiin uusi ilmeisesti musta reitti loppukesästä. Itse en sitä ehtinyt ajamaan, koska se oli auki sen verran lyhyen aikaa. Päättäjäisviikonlopulle se oli ehditty sulkea kuulemma loppupätkän kalliojyrkännettä edeltävän kalliopoikkarin liukkauden vuoksi. No ensi kesänä sitten!

Swinghill on hauska ja persoonallinen lähikeskus. Swinghill myös sijaitsee Nuuksion kansallispuiston kupeessa, joten lapsen kanssakin pääsee varjoisaan metsään omaa ajovuoroa odotellessa. Kovin ihmeellisiä tarjoiluja ei Swinghillistäkään löydy, mutta limua ja jäätelöä kuitenkin. Sinänsä harmi, että Swinghillin ”Suomen viihtyisin” rinnekahvila ei ole kesäisin auki… Läheinen luontokeskus on kuitenkin mukava plussa.

Meri-Teijo

Meri-Teijon bike park sai kauden päätteeksi Ski.fi-sivuston Vuoden teko -palkinnon reittien suunnittelusta eikä turhaan. Pari kautta Meri-Teijon reittejä rakennelleet Valtteri ja Jani ovat tehneet suorastaa ihmeitä! Itse kävin harrastukseni alkuhämärissä joskus 3-4 vuotta sitten Meri-Teijossa pyörän kanssa ja paikalla oli hissi, josta meinasi tippua koko ajan, ja epämääräisiä hankalasti löydettäviä reitin raakileita pitkin ja poikin rinteitä. En tiedä onnistuinko laskemaan yhtään varsinaista reittiä alas, mutta kovin vakuuttava kuva keskuksesta ei jäänyt. Seuraavan kerran tuli eksyttyä Meri-Teijoon vuosi sitten kauden päättäjäispäivänä ja muutos oli jo silloin valtava! Tuon yhden alamäkipäivän kokemusten perusteella tuli hankittua kausikortit Meri-Teijoon täksi kaudeksi eikä turhaan.

Meri-Teijosta on helppo sanoa, että sieltä löytyy jokaiselle jotakin laskettavaa. Reitit jakautuvat aika selkeästi kolmeen ryhmään, flow-henkiset bermireitit, enduroreitit ja mustat reitit. Kaksi ensimmäistä ryhmää lienee melko selkeät, mutta miksi mustat ovat oma ryhmänsä? No siksi, että niiltä löytyy sellaisia gäppihyppyreitä joita tuskin ikinä uskallan laskea. Seuraavassa muutamia ajatuksia Meri-Teijon reiteistä, siis niistä jotka uskallan tulla alas kokonaisuudessaan.

Meri-Teijon reitit jakautuvat tavallaan kahdelle eri alueelle. Osa reiteistä lähtee suoraan hissiltä ja osalle pääsee pienen matkan päästä hienon riippusillan takaa. Keskuksen helpoin reitti Snake löytyy nimenomaan tämän riippusillan toiselta puolelta. Snake on hieno puhdasverinen bermireitti. Kääntösäteeltään mukavasti vaihtelevat bermit ja kolme helppoa pöytähyppyriä tuovat vauhdikkaasti alaspäin. Reitti on ihan kenen tahansa laskettavissa vaikka onnistuinkin tekemään reitillä kunnon otb:n, kun kesän kuivuus ja bermien liukkaus yllätti ikävästi. No mustelmilla selvittiin ja oppia tuli. Todennäköisesti ensimmäistä kertaa Meri-Teijoon saapuva alamäkisankari ei kuitenkaan päädy aloittamaan laskujaan Snakelta vaan Safarilta, jos ei nyt sitten ole ihan aloittelija. Safari lähtee suoraan hissiltä kohti rinteessä sijaitsevaa huolto- ja kahvilarakennusta. Alussa pääsee heti harjoittelemaan pöytähyppyrin ylitystä liian vähäisellä vauhdilla, tai ainakaan itse en kykene millään kelaamaan riittävästi vauhtia ennen hyppyriä, mutta juuri siksi hyppyri onkin hyvä paikka harjoitella nimenomaan sitä hyppäämistä. Tämän jälkeen kurvaillaan mukavien bermien ja parin dropin kautta huoltorakennuksen terassin eteen. Tässä kohtaa on hyvä paikka joko nolata itsensä tai näyttää taitonsa terassilla istuvien ihailtavaksi. Ensin vastaan tulee pöytähyppyri, jossa voi valita isomman tai pienemmän vaihtoehdon, seuraavaksi täytyy yrittää pitää vauhti yllä bermin läpi, jotta onnistuu hyppäämään ”satulahyppyrin” eli kahden kummun yli ja lopuksi vielä pääsee puulaiturin kautta oikealle kaartuvalle puubermille, jossa kannattaa olla tarkkana ettei ajolinja lipsahda liian ylös liian kovalla vauhdilla, koska alastulo on vasemmalle kaartuva bermi. Tämän jälkeen pääsee taas katseilta piiloon ja matka jatkuu parin vauhdikkaan bermin kautta pöytähyppyrille, josta täräytetään pienen kivikon kautta puisen laiturin tai dropin, miten vaan haluaa ajaa, kautta loivalle bermille ja ison osan kaudesta kuraisena pysyvän laskettelurinteen pohjan kautta lopun droppilaitureille joissa on vara valita kolmesta eri vaikeustasosta. Reitti on merkattu siniseksi, mutta voisi se olla aivan yhtä hyvin punainenkin. Tosin aika paljon vaikuttaa se miten kovaa haluaa ajaa. Hiljaa ajettuna reitti on kyllä melkein kenen vaan ajettavissa, mutta toisaalta en tiedä onko se sen helpompi kuin OTB, joka sijaitsee taas riippusillan toisella puolella ja oli viime kesänä yläosaltaan todella komeaa bermiä ja pöytähyppyreitä. Loppupätkä oli hieman luonnonmukaisempi, mutta ensi kesäksi loppuosakin on jo muokattu uusiksi ja sitten mennään hienoja bermejä loppuun asti. Itse en uusia bermejä päässyt vielä ajelemaan, en ole varma oliko reitti lainkaan auki, mutta uusi loppuosa tuli kuitenkin käveltyä läpi ja hyvältähän se näytti eli ensi kesää odotellaan jo kovasti!

Meri-Teijon puhtaat enduroreitit sijaitsevat riippusillan takana ja ovat lähestymisjärjestyksessä Dip & Rip, S-Rock, Valhalla ja Vacation. Näistä Vacation on helpoin. Se on loivapiirteinen reitti kallioilla ja poluilla. Reittiin tehtiin kesän aikana pari oikaisua. Toinen kuulemma siksi, että ei tarvitse polkea ja toinen siksi, että kivikkoinen 90-asteen käännös oli liian vaativa. Vanha linja jäi toki vaihtoehtoiseksi reitiksi ja itse pidän kyllä sitä uutta parempana. Mainittu 90-asteen kulma kivikossa vaati kyllä muutaman harjoituskierroksen ennen kuin oikea linja löytyi. Isolle miehelle ja isolle pyörälle nuo jyrkät mutkat ovat aina haastavia. Muut kolme reittiä ovat punaisia. Ensimmäisenä hissin suunnasta vastaan tulee Dip & Rip. En tiedä mihin tuo ”Dip” viittaa, mutta itse tein ainakin pari ”dippiä” alun tasaisen kallio-osuuden jälkeisessä jyrkässä kalliokivikossa. Tämä pätkä, jossa paria jyrkkää kallioränniä maustaa pari laituria on kuitenkin erittäin hauska, suorastaan koukuttava, mutta linjojen kanssa kannattaa olla tarkkana. Loppuosa on sitten aika suoraviivainen, juurakkoista polkua ja muutama luonnonmukainen bermi. Seuraava reitti on S-Rock, joka on näistä ehkä helpoin. Reitillä on yksi hieman vaikeampi kohta, mutta muuten mitään ylipääsemätöntä ei pitäisi vastaan tulla, jos kivikkoinen polku ei sellainen ole. Valhalla on sitten reiteistä pisin ja ehkä monipuolisin. Reitiltä löytyy vähän kaikkea. Helppoa kalliota, vaikeampaa kalliota, jyrkkää, loivaa, kivikkoa ja juurakkoa. Kuitenkin oikein mukava enduropätkä!

Sitten on ne mustat reitit. Jordie ja OG DH hissin vieressä huoltorakennuksen puolella ja Hybrid toisella puolella. Jordie ja OG DH ovat pääosin ihan mukavia reittejä. Alussa mukavia bermejä ja taitaa olla pöytähyppyreitäkin, sitten pieni pudotus kalliolta laskettelurinteelle ja sen takana mukavaa polkua hissin viereisessä metsässä, mutta sitten ne gäppihyppyrit joita tuskin uskallan ikinä laskea. Jordiella on myös komea puulaiturirolli, jonka alkuosa on miltei pystysuora tai ainakin tuntuu siltä. Pari kertaa olen käynyt katselemassa, mutta vielä on alas tulematta. Täytynee käydä harjoittelemassa kotikulmien kivirolleilla ennen seuraavaa yritystä. Hybridia en ole edes käynyt katselemassa, mutta haasteena siellä ovat ne gäpit samoin kuin uudella mustalla, joka on tulossa ensi kesäksi OTB:n uusitun loppuosan viereen.

Kuten jo on tullut todettua, Meri-Teijossa on tehty todella hienoa työtä reittien suhteen, mutta myös huoltorakennus on viihtyisä. Palveluitakin löytyy. Pyörä- ja varustevuokraus tottakai, mutta myös pieni varustekauppa ja kahvila löytyy. Erityisesti menneenä kesän, kun korona aiheutti globaalin pyöränosapulan, Meri-Teijon shoppi oli hyvä paikka hankkia alamäkipyöräilyyn soveltuvia renkaita. Myynnissä oli sekä Maxxisia että Schwalbea. Plussa oli myös se, että kahvilasta sai kahvin, limun ja jäätelön lisäksi melkeinpä aina myös jotain syötävää. Useimmiten saatavilla oli myös kasvissyöjille sopivaa ruokaa tai ainakin poroa, joka on suhteellisen lähellä kasvista… Teijon ja Matildedalin ruukit sekä Teijon kansallispuisto ovat mukava lisä hienon alamäkikeskuksen ohessa, Kaiken kaikkiaan Meri-Teijosta tuli suosikkikohteeksemme eteläisessä Suomessa menneen kesän aikana. Kausikortit kesälle 2022 on jo hankittu ja pikku miehemmekin odottolee jo innokkaasti lupaillulle lasten alueelle pääsyä…

Yhteenveto

Bike parkkeja on viime vuosina noussut ympäri Suomea hyvää tahtia ja onneksi myös eteläiseen Suomeen. Sanoisin, että Etelä-Suomen lyhyet, mutta monimuotoiset rinteet soveltuvat bike parkkien käyttöön jopa paremmin kuin laskettelurinteiksi. Lyhyeenkin rinteeseen saa mutkittelemalla lisää pituutta ja missä olisi juurakkoisempia ja kivisempiä polkuja kuin Etelä-Suomessa? Lyhytkin kallio voi olla jyrkkä ja ainakin toistoja saa vaikeasta, mutta mielenkiintoisesta kohdasta enemmän, kun reitin laskemiseen ei mene puolta päivää. On myös hienoa nähdä, että Etelä-Suomen vaihtelevien talvien armoilla olevat pienet laskettelukeskukset saavat alamäkipyöräilystä aivan uuden tulonlähteen. Mielenkiintoista nähdä kuinka monelle keskukselle sitten pidemmässä juoksussa kesäisiä alamäkiharrastajia riittää, mutta toivotaan, että mahdollisimman monelle, jotta myös harrastajilla on jatkossakin valinnan varaa missä alamäkiä ajella hissivetoisesti. Ensi kesänä voisi yrittää kierrellä sitten muitakin paikkoja kuin tässä jutussa esiteltyjä, mutta suksitaan ja lautaillaan nyt ensin talvi pois alta.