Cortina d’Ampezzo sijaitsee Dolomiittien sydämessä, keskellä komeita tornimaisia vuoria, jotka ovat paitsi upeita myös merkittävä osa eurooppalaisen kiipeilyn historiaa. Tällä kertaa ei ollut tarkoitus kiivetä vaan vaellella ja testata joku helppo Via Ferrata, joista nämä seudut ovat myös kuuluisia. Tekemistähän täälläkin riittää jokaiselle ja joka lähtöön. Kiipeilyn, Via Ferratojen ja vaeltamisen lisäksi maastossa vilisee runsaasti pyöräilijöitä ja vaikkapa kanjoneita voi kädä valumassa alas, jos sellaisesta tykkää. Liikkumisen vastapainoksi kylästä löytyy kylpylöitä, kaikentasoisia ruokapaikkoja, yksi halpa baari, monta luultavasti kallista baaria ja lukematon määrä merkkivaateliikkeitä. Kylä on käsittämättömän fiini, en muista, että edes Sveitsissä olisi tullut vastaan yhtä yläluokkaista paikkaa, joka tietysti näkyy hinnoissa. Mutta vuorilla on halpaa, kun vaan lähtiessä on luottorajaa sen verran, että saa hotellin kuitattua…

Jo aiemmin heränneet ajatukset kiipeilyn historiasta saivat näissä maisemissa uutta pontta, erityisesti kun satuin ostamaan paikallisen kiipeilytopon, johon on hienosti yhdistetty läpikäynti alueen kiipeilyn historiasta. Topossa on jokaisesta reitistä valokuva, lyhyt kuvaus, kiipeilytekninen piirustus ja erityisesti ensinousun ajankohta ja ensinousijat. Lisäksi topossa on paljon kuvitusta vanhoilta ajoilta ja muutama biografia alueen merkittävimmistä kiipeilijöistä aikojen takaa. Topon kieli on tosin italia, joten jos kieltä ei osaa niin ensin pitää vähän opiskella, että saa jutut luettua. Mutta kokonaisuutena topo on hieno kunnianosoitus Cortinan alueen kiipelyhistorialle.

Vanhin nousu, joka silmiin on sattunut on vuodelta 1886, eihän ne vanhimmat nousut tietysti nykyvehkeillä niin kaksisia ole, mutta on se meno ollut vähän toista kun on hamppuköysi vyötäisillä tuohivirsun näköiset kengät jalassa painettu tuntemattomia rinteitä surutta ylös. Suomalaisetkin ovat saaneet nimensä historian kirjoihin Matti A. Jokisen voimin. Cinque Torrin Torre Granden kyljessä nousee komean näköinen Via Finlandia, ja greidiäkin on 6b:n luokkaa, tosin hieman riippui toposta tuo greidaus, mutta ihan tarpeeksi vaikea reitti kuitenkin 50-luvun vehkeillä vedettynä. Pakkohan tämä pala suomalaista kiipeilyhistoriaa on joku kerta käydä vetämässä…

Maanosamme isoilla vuorilla kiertely kuitenkin on hyvä tapa paitsi kiivetä pitkiä tai kovia tai pitkiä ja kovia reittejä (kunkin kyvyistä riippuen), niin myös hieman perehtyä kiipeilyn historiaan ja myös pysähtyä hetkeksi kunnioittamaan lajimme pioneereja vuosikymmenien (kuitenkin ”vain” vuosikymmenien) takaa!