Val Masino & Val di Mello

Ensimmäisten lomapäivien aikana vielä taivaallisen pitkältä tuntunut Euroopan turneemme alkoi tässä vaiheessa jo vääjäämättä lähestyä loppuaan. Sääennuste Como-järven pohjoispuolelle oli edelleen melko epävakaa, mutta päätimme silti yrittää vielä uudestaan Val Masinoon. Tässä vaiheessa reissua hyviä kiipeilypäiviä oli kuitenkin jo ollut niin monta, ettei yksi sadepäivä olisi liian pahasti masentanut ja pikku Yosemiteksi kutsutusta Val di Mellon laaksosta varmasti löytyisi paljon trekattavaakin huonon kelin varalle.

Postikorttikuva Val di Mellosta

Saavuimme Val Masinon laaksoon ja jälleen uuteen mainioksi osoittautuneeseen Alppi-hotelliin (http://www.miramontivalmasino.com/) myöhään illalla, jo muutamia kiroiluja aiheuttaneen kännykkänavigaattorin opastuksilla kun ei koskaan ihan suorinta ja nopeinta reittiä perille ajeltu. Hotellin henkilökunta kuitenkin otti myöhäiset saapujat ystävällisesti vastaan, ja pääsimme suoraan päivällispöytään testaamaan vihdoin aidot italialaiset pizzat. Energiatankkausta jatkettiin seuraavana aamuna hyvällä aamiaisella kunnon kahvin kera, ja sitten lähdettiin reippaina polkemaan hotellin maastopyörillä ylämäkeen kohti Val di Mellon laaksoa.

Näin upea näkymä oli silmien edessä kun aamulla herättyä avasi hotellihuoneen verhot, eihän siinä muuta voinut kuin ryhtyä saman tien kuvaamaan!

Pyöräilymaisemat olivat aivan uskomattoman upeat ja aurinkokin paistoi. Ensimmäisenä tuli vastaan jo aamulla suoraan hotellin parvekkeelta bongattu Sasso Remennon kiipeilykallio ja sen yläpuolella häämöttivät Val di Mellon laakson perällä sijaitsevat korkeat yli kolmetonniset vuoret. Lämmintä oli jälleen korkeuden lisääntymisestä huolimatta, ja Val di Melloa lähestyessä teki useaan otteeseen mieli pitää uimabreikkiä laakson pohjalla virtaavassa turkoosinvärisessä joessa. Ylämäen päästä löytyi lopulta todellinen kiipeilijöiden leirintäalue, Ground Jack, jolta lähestyminen lähes reitille kuin reitille tuntui olevan alle puolen tunnin luokkaa. Ympärillä avautuvia kalliosektoreita topo kädessä tähyillessämme saimme yllättäen kiipeilyvinkkejä viereiselle leiripaikalle sattuneelta suomalaiselta naiskiipeilijältä, joka oli ehtinyt viettää laaksossa jo useita viikkoja. Kertomuksia kuunnellessa jo tuloiltana alkanut riittämättömyyden tunne vain kasvoi entisestään, sillä hienoa kiivettävää ja myös trekattavaa löytyi aivan liikaa siihen muutamaan päivään nähden joka meillä oli käytössä.

Aamulla oli järven pinta aivan tyyni, tätä kuvaa ottaessa tosin piti kiirehtiä ennen kuin juomaan tullut koira ehti rikkoa hienon peilikuvan laineilla
Lisää postikorttimaisemia, pikku Yosemite vaikuttaa ihan ansaitulta nimeltä!
Tässä ollaan jo pyöräretken loppupuolella alempana olevassa kylässä, vielä pitäisi puuskuttaa ylämäki takaisin hotellille..

Ei auttanut muu kuin valita Val di Mellon kiipeilyreiteistä yksi hyvä makupala, ja pyrkiä edes kartoittamaan aluetta seuraavia reissuja varten. Sekä suomalaiskiipeilijän että lounaalla tapaamamme saksalaispariskunnan suositukset kohdistuivat Kundalini sekä Cochise-nimisille reiteille noin puolen tunnin marssin päässä leirintäalueelta. Molemmat löytyivät myös mainiosta Plasir-oppaasta, ja kun greiditkin olivat sillä tasolla että sujuva ylös pääseminen vaikutti sangen todennäköiseltä päätimme kruunata kiipeilyreissun jommalla kummalla näistä klassikkoreiteistä. Lämmittelyt huomista kunnon kiipeilypäivää varten vedettiin vielä illalla Sasso Remennon lähisektorilla, josta löytyi ihan kivoja 1-2 kp:n reittejä sekä vaihteeksi hieman pienempiä otteita  hyvällä kitkalla tuettuna.

Sasso Remenno lähikallio, sijaitsi mukavasti 10 minsan kävelyn päässä hotellilta ja pyörällä pääsi vielä nopeammin varsinkin alamäkeen!
Aidon kiipeilyturistin elkein topo kädessä reitin tähyilyä Val di Mellossa..
..ja löytyihän se lopulta! Kundalini seuraa yllä kaartuvaa lippaa oikealle, Cochise nousee samaan loppupisteeseen kallion keskellä komeilevaa släbiä myöten

Laitoimme viileän kiipeilyn aloituksen toivossa peräti herätyskellon soimaan seuraavana aamuna. Pientä takapakkia kuitenkin tuli heti alkuun, sillä eilisen ylenmääräinen juuston syönti paikallisten erikoisruokien alla, päällä ja välissä painoi masussa sen verran ikävästi että aamiaisen jälkeen oli otettava vielä pienet ruokalevot ennen starttia. Trekki reitin alkuun kuitenkin kevensi oloa sen verran, että kiipeilyvire löytyi ja allekirjoittanut jännäili reissun ekan trädiliidin jokseenkin sujuvasti huikeasta 5c:n greidistä huolimatta. Mikolle osunut seuraava kp:kin oli hieman jännä huonon varmistettavuuden takia, mutta pienestä  mutinasta huolimatta ei tuntunut ainakaan liidaajaa pahemmin pelottavan ja nopeasti meni tämäkin kiipeilyosuus. Seuraavaksi oli valittava kumpaa reittiä jatketaan, koska Kundalini ja Cochise erkanivat tässä vaiheessa omiksi reiteikseen. Koska Kundalinilla oli hieman ruuhkaa, ja Cochisella tarjolla Lauran suuresti rakastamaa släbiä päädyttiin jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Laura lähdössä ekalle släbiliidille, tässä vaiheessa ei vielä ollut tiedossa että kuvassa näkyvä ote oli suunnilleen kp:n viimeinen..
”Pyykkinarulla” oli paljon kivan näköistä kamaa mukaan napattavaksi, vielä kun osaisi valita minkä ottaisi..

Matka ylöspäin siis jatkui kolmella släbi-painotteisella kp:llä, vaihteeksi pulteilla varmistettuna.
Ensimmäisen 6a:n liidivuoron jälkeen oli kyllä todettava, että släbiäkin on sekä helppoa että vaikeampaa laatua. Cochisella tuntui olevan tarjolla sitä vaikeampaa, koska mistään otteen näköisestäkään ei useimmiten ollut tietoakaan ja hyvin harvoin eteen osunut pienen pieni kidekin tuntui niissä oloissa jo ihan hillittömältä kahvalta. Kyllähän se siinä meni kun pultteja onneksi oli yleensä aika lyhyin välein, mutta kiipeily ihan puhtaan kitkan varassa oli silti suorastaan meditatiivinen kokemus. Välillä hädin tuskin uskalsi edes hengittää ettei hiuksen hieno tasapaino vain järkkyisi, ja toinen liidaamani kp oli jo reippaasti mukavavuusalueen tuolla puolen kun pulttien välit pitenivät ja kaikenlaiset otteet vain loistivat edelleen poissaolollaan. Käyttöön tuli otettua uusi kiipeilytermi ”hiipiminen”, koska sitä släbillä eteneminen suurimmaksi osaksi oli myös Mikon liidaamalla 6b:n osuudella.

Mikko ihmettelemässä mistä niitä otteita löytyisi..
..ja ilmeisesti löytyi, koska tässä kuvassa poikkeuksellisesti jopa hymyillään!

Släbien jälkeen oli vuorossa vähemmän laadukas metsäpoikkari, mutta tällä kertaa kuitenkin ilman mitään eksymisen mahdollisuutta. Reitin päätökseksi Lauralle jäi varsin ilmava mutta hyvin helppo 4c:n kp trädiä, ja Mikolle vielä hieman ilmavampi ja vaikeampi setti 5c:tä. Viimeinen 5a:n kp tuli lähes kokonaan puolivahingossa integroitua tokavikaan 5c:hen, joten Laura pääsi vikalta ankkurilta suoraan huipulle historiallisen pitkällä 2 metrin liidivuorolla. Huipulla fiilikset hienon reitin jälkeen olivat jälleen loistavat, ja ansaitun Marsin pituisen tauon päälle lähdimme hyvin mielin laskeutumaan kohti laaksoa ja lasillista viileää olutta. Laskeutumisreittikin oli hieno, ja alkupäässä pääsimme vielä zoomailemaan ensi vuoden potentiaaliseksi tavoitteeksi asetetun Luna Nascente-reitin alkupäätä. Ennen ansaittua olutta kävimme vielä virkistäytymässä vuoristojärvessä, jäätävää oli mutta nopea uimareissu piristi kummasti!

Viimeisellä ständillä ehti vielä räpsäistä perinteisen yhteiskuvan käsivaralla
Huipulla oli jälleen helppo hymyillä!

Illalla sitten pakkailtiin, ja kaikista shoppailuista huolimatta kamat mahduttautuivat barreleihin ilman suurempaa voiman käyttöä. Ehdimme tällä kertaa jopa illallisellekin ennen ravintolan sulkemisaikaa, ja varmistimme hyvät yöunet kunnon annoksilla hotellin erinomaisen keittiön antimia ja pullollisella aina yhtä luotettavan hyvää Chiantia. Lentokentälle päästiin seuraavana päivänä ennätysajassa kun jätettiin navigaattorin opastukset tylysti omaan arvoonsa, ja perillä Milanon kentän virkailijat vielä ystävällisesti kuittasivat meidän kymmenen kilon ylipainon ilman kulmakarvojen kohotustakaan! Paluulento menikin sitten unten mailla, samoin ensimmäinen ilta kotona. Oli vaan niin paljon hienoa kiivettävää ja muuta puuhaa tällä reissulla ettei malttanut aina edes nukkua tarpeeksi, mutta sitä nyt ehtii onneksi tekemään kotonakin!

Maisema viimeisen kiipeilyreitin topista, ei hassummat näkymät tälläkään kertaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s