Ajatuksia pitkien reittien kiipeämisestä

Kun muutama vuosi sitten pääsin El Chorrossa Andalusiassa ensimmäisen kerran kiipeämään multipitchejä Sohlojen hovikouluttaja Petterin johdolla, tiesin välittömästi mikä on tämän lajin upein osa! Mikä voisi olla hienompaa kuin katsella kaukana alapuolella näkyvää maan kamaraa pystysuoralla kalliolla yhdessä lintujen kanssa? Ensimmäiset multipitchit olivat vielä suhteellisen lyhyitä, joten varusteisiin ei niin kiinnittänyt huomiota. Tänä kesänä taidot ja kokemus sallivat vihdoin jo hieman pidempien reittien kapuamisen, sellaisten koko päivän vievien, kruununa tietysti Vestpillaren Lofooteilla, josta juttua aiemmin tässä blogissa. No siinä kun koko päivän kamojen kanssa seinällä touhuilee, niin alkaa tulla mieleen erinäisiä ajatuksia mukana kulkevasta tavarasta ja sen optimoinnista, mutta myös itse kiipeilystä. Seuraavassa muutama ajatus jaoteltuna ryhmiin varusteet, ravinto ja kiipeäminen.

Suuria seiniä ja pitkiä reittejä, mm. Storpillaren ja Stormpillaren näkyvissä tuosa vasemmalla.

Varusteet

Aiemmin on tullut tehtyä muutamia 3-4 viikkoa kestäviä vaelluksia, joten keveiden ja pieneen tilaan mahtuvien varusteiden tärkeys ei pitäisi olla uusi asia, mutta silti se jotenkin pääsi yllättämään. Kun on tähän asti hankkinut kiipeilyvarusteita niin ei hirveästi ole tullut mietittyä, että pitäisikö ne pidennetyt jatkot tehdä ohuista vai paksuista slingeistä tai pitäisikö ostaa se vähän ohuempi kuoritakki sen vähän paksumman sijaan. Mutta siinä vaiheessa kun valjaiden varustelenkit on täynnä ihmeellisiä paksuja piuhoja eikä kamoja meinaa enää saada irti, kun puoli paniikissa pitäisi saada kallion koloon jotain tungettua, tulee kevyiden ja vähän tilaa vievien varusteiden merkitys konkreettisesti esiin. Tai kun yrittää tunkea niitä lähestymiskenkiä ja kuoritakkeja siihen kakkosen reppuun, jota vielä joutuu kakkosena raahaamaan pystysuoraa seinää ylöspäin. Toisaalta painavan repun positiivinen puoli on siinä, että se liidaaminen alkaa kummasti houkuttaa…

Mukana kulkevien varusteiden lisäksi merkitystä on myös päälle vedettävillä varusteilla kuten valjailla. Tuntuu siltä, että  mitä enemmän varustelenkkejä on, sen mukavammin kamat saa aseteltua ja sitä helpompi niitä on käyttää. Tietysti silloin voi tulla houkutus ottaa liikaa tavaraa mukaan. Lisäksi erityisesti jos joutuu paljon roikkumaan ständeillä ei valjaiden mukavuusominaisuuksista kannata tinkiä.

Ja tärkeä on myös se reppu. Otetaanko reppu sekä liidaajalle että kakkoselle vai vain kakkoselle ja minkälaisilla repuilla pitäisi lähteä liikkeelle? Kysymyksiä riittää. Riittävän pitkillä reiteillä tarvitaan suhteellisen paljon tavaraa. Ne voi jakaa joko puoliksi tai isompaan ja pienempään osaan tai pelkkään isoon osaan. Ehkä käytännöllisintä on ottaa kakkoselle vähän suurempi kantamus ja pyrkiä minimoimaan liidaajan kamat.

Kevyempi ja pienempi, mutta heppoisempi vai painavampi ja suurempi, mutta kestävämpi kuoritakki?
Eihän se ero isolta tässä näytä, mutta odotappas kun valjaat on täynnä noita…
Kumpi reppu? Ehkä molemmat?

Ravinto

Kun kiipeää koko päivän, tarvitsee myös energiaa. Missä muodossa sitä sitten mukaan ottaa on taas yksi kysymys. Tietysti salamileipä ja banaanit maistuvat hyvältä, mutta jälleen kerran vievät tilaa. Ottaako siis mukaan kamalan makuisia energiapatukoita, jotka voi tunkea vaikka taskuun, vai tunkeako ennestään täysi reppu vielä täydemmäksi ja kantaa mukana kunnon picnic-eväät?

Tilan lisäksi toinen tärkeä seikka on ruuan energiapitoisuus. Kun kantokyky ja -tila on rajoitettu, niin mukaan otettavan ravinnon on syytä sisältää energiaa. Pikaisella vilkaisulla kaapista löytyneiden energiapatukoiden tuotesisältöihin selvisi, että energiapatukat sisältävät energiaa noin 350 kcal/100g. Tiivistä energiaa siis. Jos nyt sitten energiapatukat eivät maistu, niin erilaisten ruoka-aineiden energiamääriä voi laskeskella vaikkapa täältä:

http://www.fineli.fi/foodlist.php?lang=fi

Esimerkiksi sekaleipä sisältää keskimäärin energiaa noin 250 kcal/100g, vanha kunnon meetwursti 425 kcal/100g ja voi peräti 725 kcal/100g. Eli sopivan runsaalla lisäkkeiden käytöllä eväsleivistä saa ainakin painoon nähden täysin energiapatukoiden veroista energiaa, mutta tilaa menee sitten taas enemmän. Toisaalta pelkästään energian määrä ei kerro kaikkea, myös se mistä energia tulee on oleellista. Energiapatukat sisältävät yleisesti varsin runsaasti hiilihydraatteja, joita tietysti on tärkeä syödä kiivetessä, jotta lihaksilla riittää energiaa, mutta toisaalta pidemmillä vedoilla, erityisesti monipäiväisillä reissuilla, myöskään rasvan merkitystä ravinnossa ei voi vähätellä. Siinä suhteessa meetwursti tai vaikka rasvaiset juustot ovat erinomainen eväs.

Syömisen lisäksi tarvitaan juomista. Minä ainakin tykkään, että mukana on vettä, mutta kyllä urheilujuomakin auttaa eteenpäin, kun matka pitenee. Paras ratkaisu lienee ottaa molempia ja tietysti ilman espressoa ei kiipeily onnistu…

Valitsi sitten reppuun sitä tai tätä, niin mitä pidemmälle kiipeilyreitille lähtee, sitä tärkeämpi on pohtia mitä syö ja milloin syö. Ravinnon pitää olla tarkoitukseen sopivaa, reppuun sopivaa ja sen pitää olla helposti saatavilla, jotta tulee tasaisesti pidettyä elimistö hyvässä energiassa.

Mitä tuosta tekisi mieli syödä? Entä kantaa?
Niin tai näin niin espressosta ei tingitä!

Kiipeäminen

Lopuksi pari sanaa itse kiipeämisestä. Kun kiipeää lyhyitä reittejä hallissa tai lähikallioilla, ei paljoa tule mietittyä miten itseään ylös riuhtoo, jos väsyy niin aina voi istahtaa johonkin lepäilemään ja jos väsyy enemmän niin voi pistää hanskat tiskiin ja lähteä kotiin lepäämään lisää. Mutta kun on 200 metriä alapuolella ja 200 metriä yläpuolella, niin ei sitä niin näppärästi pääsekään kotiin.

Aina haluaa tietysti ylöspäin, kunnes reitti loppuu, mutta ylös ei pääse, jos väsyy. Paras tapa välttää yletön väsyminen on kiivetä reittiä, joka ei ole liian vaikea. Pitkällä reitillä väsyy väistämättä, joten jos oma maksimi on 6c, niin ei ehkä kannata valita reittiä, jonka jokainen köyden pituus on 6c. Ja toisaalta pitää valita reitti, jossa ainakin kaksi köysistöstä pystyy liidaamaan köyden pituudet suunnilleen puoliksi. On selkeä riski lähteä reitille, jossa yksi kiipeiljä joutuu koko ajan liidaamaa omilla äärirajoilla ja toinen tai kaksi muuta kakkostaavat perässä minkä kykenevät. Mitäs sitten kun se liidaaja väsyy eikä muista ole liidajiksi? No alaspäin, mutta kuka nyt alas haluaa, kun suunta on ylös…

Toinen tärkeä juttu pitkillä reiteillä on kiipeilyn sujuvuus. Jos kiipeää 10 köyden pituutta ja käyttää 10 minuuttia ekstraa jokaisella ständillä kamojen kanssa säätämiseen, niin reitti pitenee 100 minuuttia eli 1 h 40 min. Toiminta ständillä kannattaa miettiä ja harjoitella ennenkuin lähtee koko päivän reissuille. Aika pitää käyttää kiipeämiseen eikä ständeillä sähläämiseen.

Liidaajalla tota kamaa riittää…
…joten annetaan se reppu suosiolla sille kakkoselle.

Yhteenveto

Yhteenvetona voi todeta, että pitkien sportti- ja erityisesti trädireittien kiipeily on enemmän retkeilyä, kun taas lyhyet sporttireitit ovat urheilua. Molemmissa on oma hohtonsa. On tietysti hienoa kehittyä ja päästä vaikeampia ja vaikeampia seiniä ylös, mutta sitä upeaa tunnetta, jonka korkealla seinällä saa, ei voita mikään! Toisaalta kun treenaa niitä taitoja ja nostaa greidejä, niin pääsee ehkä vielä hienompiin paikkoihin niillä pitkillä reiteillä.  Näitä ajatuksia sulatellessa (ja syysflunssaa parannellessa) tässä odotellaan taas seuraavia reissuja isojen seinien äärelle.

Täällä kelpaa kiivetä ja lepuuttaa mieltä ja sielua.

Yksi kommentti artikkeliin ”Ajatuksia pitkien reittien kiipeämisestä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s