Valoa syksyyn – El, Chorro

Sohlot on perinteisesti tehnyt vierailun Espanjaan syksyn synkimmillä hetkillä marraskuussa. Ensimmäinen vissiitti tehtiin porukalla Pirjo, Mikko ja minä neljä vuotta sitten ja osallistuttiin Petter Reutterin kiipeilykurssille, siitä kurssista lähti liikkelle Sohlojen multipitch-kiipeilyt. Seuraavana vuonna minä toivuin nilkkaleikkauksesta ja korvaajiksi lähtivät Ninan ja Markus, joista ei sen koommin juuri olekaan kuultu. Viime vuonna alkoi sitten uusi perinne liittyen Mikon Madridin seminaariin ja kiipeilykohteeksi valikoitui Monserrat Barcelonan vieressä. Tänä vuonna siis seminaari liittyi jälleen oleellisesti Mikon Espanjassa oleiluun, mutta tällä kertaa palattiin tuttuun ja turvalliseen karun kauniiseen El Chorron kylään ja matkan kestoksi kaavailtiin pidennettyä viikonloppua, kolme päivää tiukaa kiipeilyä. Mukaan lähtijäehdokkaita oli jossain vaiheessa, jos ei nyt ihan jonoksi asti, niin ainakin useampi. Jukka taisi luvata tulla jopa aasilla, mutta ilmeisesti vuokra-aasia ei sitten löytynyt, ovat ilmeisesti jo  valmistautumassa joulun seudun kovempaan työrupeamaan. No lopulta päädyimme El Chorroon porukalla Laura, Mikko ja minä. Tämän porukan multipitch-kiipelyistä kalkkikivellä ei ollut kovin hyviä muistoja viime kesältä, mutta mitäpä niitä vanhoja muistelemaan.

El Chorron karun kaunis kiipeilylaakso, energia-alan insinöörikin nukkuu hyvin, kun vesivoimalan turbiinien hurina tuudittaa mukavasti uneen.
Näkymiä kiipeilyseinille.
Täällä majoituttiin, Mikon mielestä vähän liian hienosti…

Koko porukka hilautui erilaisia ja osittain samoja reittejä Malagaan lauantaiaamuksi. Aamu ei varsinaisesti auennut kauniina. Kun istuimme aamiaisella kahvilassa, iski kaupunkiin joku monsuuni, ensin katu muutti joeksi ja sitten vettä alkoi tulla myös kahvilan vessan viemäreistä. Siinä sitä ihmeteltiin kun vettä puskee kahvilaan ulkoa ja sisältä. Kertakaikkisen lupaava alku viikonlopun kiipeilyille…

Katu tulvii…
…samoin El Corte Ingles (aukkokohdasta tulee vettä katosta kuin vesiputouksesta).

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös tämä monsuuni. Kun sade vähitellen hiipui ja lopulta loppui, kävimme noutamassa vuokra-auton, tällä kertaa Audi A1, vuokraamon pihalta, jonne olimme sen fiksusti jättäneet yöksi, kun hotelli oli ihan lähellä, ei tarvinnut maksaa mitään parkkeerauksesta.

Ehdimme kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hyvissä ajoin illalla El Chorroon. Tämä kylä kuuluu niihin paikkoihin maailmassa, joissa aika on pysähtynyt. Kylä elää vakinaisten ja satunnaisten kiipeiljöiden ympärillä. Osa asuu luolissa kallioiden äärellä, osa asuntoautoissa kylän liepeillä, osa leirintäalueen mökeissä tai halvoissa majataloissa ja jotkut jopa kylän hienossa hotellissa, kuten me. Mutta niin tai näin, niin illalla kiipeilyjen jälkeen kaikki kokoontuvat oluelle ja tapaksille assan baariin, jota pitää sympaattinen ja ystävällinen vanha rouva, on pitänyt jo niin kauan kuin kukaan muistaa. Päivän kokemusten kertaamisen jälkeen kaikki hajaantuvat tahoilleen viettämään iltaa ja palautumaan seuraavan päivän kiipelyihin. Ainoa linkki kehittyneeseen maailmaan on laakson keskellä huriseva vesivoimalaitos ja moderni juna, joka pysähtyy tälle pienelle syrjäiselle asemalle aamuin illoin. Tunnelma on melko absurdi täysin toisesta maailmasta tulevan junan seisoessa asemalaiturilla, no pian se juna siitä lähtee ja El Chorron ikuinen rauha palaa. Mutta siis saapuessamme tähän kylään maailman laidalla, sää oli jo jopa kaunis, joten päätimme tallustella lähimmille kallioille kokeilemaan  miltä se kalkkikivi tuntuu. No jyrkältä tuntui kuten aina.

Minä aloitin…
…Mikko jatkoi…
…lopulta tuli Lauran vuoro, ja pimeä.

Ensin testailtiin paria vitosta sekä liidaamalla että yläköydellä ja siihen perään 6a vierestä, tosin sen aikana ehti tulla pimeä eikä köysikään riittänyt ihan toppiin, viereisen reitin ankkuri oli vähän alempana, siitä pääsi mukavasti alas ja onneksi tuli tällä kertaa jopa yksi otsalamppu mukaan, yleensä ne on autossa tai kotona tai hotellilla tai jossain, mutta ei mukana.

Seuraava päivä avautui taas vähän sumuisena ja sateisena, mutta se oli ennustettu, joten oli varauduttu tekemään muuta kuin kiipeämään eli kävelemään halki El Camino del Reyn. Seuraamme liittyi myös minun kiipeilytaidoton työkaveri Kristiina, joka oli lomailemassa Fuengirolassa lastensa, miehensä ja sukunsa kanssa. Kristiina oli jonain heikkona hetkenä ilmoittanut haluavansa kulkea läpi El Camino del Reyn, joten sinne sitten. Kristiinan juna saapui aikataulussa Malagasta, mutta me muut ei oltu ihan aikataulussa, joten Kristiina pääsi meidän kanssa aamiaiselle. Kolme neljästä, eli Kristiina, Mikko ja minä, kuulosti lähinnä keuhkoparantolasta karanneilta, mutta ehkä raikas vuoristoilma auttaisi.

Liikkeelle päästiin ja pienen kävelyn jälkeen päästiin komean rotkon ja El Camino del Reyn alkuun. Tässä vaiheessa Kristiina todennäköisesti katui syvästi, että oli ikinä päättänyt lähteä tälle ehkä vähän ilmavalle reitille, mutta enää ei voinut onneksi perääntyä. Reitin alku on kieltämättä aika ilmavaa tasapainoilua maan ja taivaan välillä ja matkaltakin löytyy muutama vastaava haaste, mutta kaikki sujui hyvin ja reitti päästiin kunnialla läpi.

Kun pelkäämisen saattoi lopettaa syötiin eväitä jossain vanhassa junapysäkkikopperossa, tai sen ulkopuolellakin. Siitä sitten junatunnelin läpi vuorten yli kulkevalle polulle. Polku nousi ensin alueen kovimmalle kalliolle, jossa oikeasti kovat kiipeilijät jopa majoittuvat kallion kupeessa olevassa luolassa ja välillä kiipeilevät niin vaativia reittejä, että ei kannata edes haaveilla. Siitä sitten mukavan pensaikon läpi jonkinlaisen satulan kautta takaisin kylään, hetki oltiin eksyksissä, mutta vain pieni hetki tällä kertaa. Lopussa tuli pieni kiire Kristiinan paluujunalle, mutta aikaa jäi vielä useampi minuutti.

El Camino del Reyn suuaukko…
…ja Mikko.
Kohti ”suden suuta”…
…tästä se lähtee…
…sitten vähän ylöspäin välillä.
Mikä lie ”S”?
Mikko ottaa rennosti…
…Kristiinaa vähän jännittää…
…mutta toisella puolella jo naurattaa!
Komeata maisemaa osaa luonto tehdä!
Välillä on hyvä muistaa edesmenneitä…
…ja opetella…
…laskeutumaan.
Ei ihan priimakunnossa…
Ja takaa aukeaa tämä komea laakso, jonka takana tosin…
… ”kapeampi” reitti tosin jatkuu.
Ei oo helppoa…
…toisille se on helpompaa.
Viimeinen pinnistys.
Sinne se jatkuisi…
…mutta me jatkamme tuon sillan yli…
…yksi kerrallaan…Kristiina…
…Laura…
…ja minä.
Viimein turvassa…
…joten nyt uskaltaa syödä jo eväitäkin sisällä…
…tai maisemia ihaillen.
Ryhmäkuva.
Tuolla kiipeää kovemmat kaverit…
…ja myös asuvat.
Tuosta ylös ehkä seuraavassa elämässä.
Mikko tutkailee…
…Kristiina ja Laura odottelevat.
Negaa!
Reitin huipulla…
…kohti määränpäätä.
Paikallisasukas.
Tuulivoimaa, siihen se maailma menee.
Lopuksi kevyttä laskettelua kylään.

Päivä oli erittäin hauska ja onnistunut ja illalla näytti vielä siltä, että sää lopulta kirkastuu ja kolmantena päivänä päästään kunnolla kiipeämään. Niinhän siinä kävi, mutta kiipeilyistä kerrotaan omassa stoorissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s