Marokko

Matkustettiin viikko sitten Etelä-Marokkoon Saharan reunalle kiipeilylomalle. Reissu alkoi perus kiipeilylomasetillä eli vettä tuli taivaalta täydellä voimalla. Tällainen vaihtoehto ei edes käynyt mielessä kamoja pakatessa, mutta toisaalta aika sama kun laukku jäi jonnekin lennoille. Ei siis ollut sateista kiinni päästiinkö seinälle vai ei. Silti ihmeteltävää riitti.
Pari ensimmäistä päivää oli tätä – autoilua vesisateessa. Oli ihan raffia keliä kun alue on kuitenkin vuoristoseutua yli tonnin korkeudessa. Välillä tuuli ja vettä tuli rinteitä alas hyvällä vauhdilla. Vettä virtasi säännöllisesti teiden poikki.
Ajeltiin super kätevällä Kenguru pikku pakkulla pitkin Vähä-Atlaksen rinteitä (luultavasti tuleva auto). Käytiin Tafraoutissa, hakemassa laukkuja Agadirista ja muuten vain pikku kylissä pyörimässä. Seutu on eksoottista. Paikalliset miehet seisoskelevat tummissa varjoissa ja pääsevät yllättämään aina uudestaan. Välillä voi ajaa monta kilometriä puhdasta vuoristokivikkomaisemaa ja yhtä äkkiä tumma varjo ja siellä kaveri. Kylillä lokaalit käyttävät todella hienoja kaapuja, joissa on messevä suippohuppu. Ostaisin itsellekin, jos ei olisi liian noloa turistille. Toinen todella ihmeellinen asia on mestan autius. Kaikki kylät näyttävät puolesta päivästä eteenpäin hylätyiltä ja puolet taloista kaupungissakin on keskeneräisiä/romahtaneita/hylätyn tuntuisia. Silti niissä luultavasti jokaisessa asuu jengiä. Meno on ihan eri maailmasta kuin mitä itse on aikaisemmin nähnyt. Nyt voisi sanoa, että on enemmän kiinni siinä keskimääräisen maailmankansalaisen miljöössä. Hintataso on edullinen. Ainakin lihansyöjälle hyvää ruokaa löytyy helposti. Alkoholia ei tarjoilla kuin joissakin länkkärimestoista vaan joka paikassa lipitetään minttuteetä. Ero Agadirin hotellialueeseen on järjetön.
Pyörittiin aluksi kylillä. Eksotiikkaa riitti. Hengeltään mesta muistutti Star Wars ykkösen  aavikkokyliä.  Vähä-Atlaksella  tulee vastaan jedi ritareita jatkuvalla syötöllä. Tosin ei löydy kuvasta. Kaverit ei tykänneet kastella jalkoja.
Asuttiin ensimmäiset päivät hätäpäissä varatussa paikallisessa linnassa niin kuin valkoinen mies vain Afrikassa voi. Mestan tunnelma on upea ja huoneet aivan uskomattoman kylmiä. Historia kumpuaa 1300 luvun linnoitetusta kylästä jonne maajussit varastoivat satonsa. Suosittelen ainakin pyörähtämään, jos historia kiinnostaa. Miljöön lisäksi majatalo on täynnä britti kiipeilyporukkaa. Aamiaisilla ja illallisilla on tunnelmaa sekä ihan hyvää tarinaa.
Kasbah Tizourgane ja laakso, jonka eri puolilla oli meidän topokirjan tuhat reittiä.
Viimeinen yö vietettiin Tarfaoutissa mantelifestareilla ja jotta näkee paikallista menoa on kyllä hyvä viettää aikaa myös kylillä. Linna on lopulta aika eristyksissä. Tarfaoutista löytyy kaikki palvelut, mutta silti mesta on mukavan autenttinen ainakin Suomalaisen porvarin silmin.
Kolmantena päivänä herättiin vielä täydestä sumusta, mutta Afrikan kuuma aurinko hoiti usvan nopsasti pois.  Lämpötilaerot olivat melkoisia ja aamusta joka paikka oli nihkeän kosteaa. 
Kiipeily on enemmän kuin seikkailuhenkistä. Ollaan kuitenkin semi vuoristoympäristössä ja reittejä ei ole paljoa kiivetty. Oikeat paikat täytyy löytää, hahmottaa reitti ja päästä vielä joteinkin alas. Ottaa monesti melkoisesti aikaa. Toisaalta pääsee todella upeisiin mestoihin. Maasto on yllättävän helppo kulkuista, koska seutu on karua. Kalliot ovat taas suht muotorikkaita ja kaikkia linjoja ei ihan heti löydä. Helpoimmissa mestoissa voi käytännössä tykittää ihan mitä vaan ylös kunhan löytää edes jonkinnäköisiä varmistuksia. Kiveen ei ihan heti luottanut ja varsinkin varmistaminen mietitytti. Olisikohan kivi kvartsaattia tai jotain vastaavaa. Se on kovaa, mutta erittäin lohkeilevan tuntuista. Kerran ihan jykevän tuntuinen kulma lähti menemään kiilaa asetellessa ja irtopalaa saa aika helposti irti yllättävistä paikoista. Muutenkin irtokivi on suurin riski kun reitit ovat vähän kiivettyjä. 
Vähä-Atlaksella on aitoa safarihenkeä varsinkin kun ottaa mukaan sopivan lakin. Topoa saa lukea huolella.

Lopulta kiivettiin neljä päivää. Köydenpituuksia ei tullut mitenkään äärettömästä, mutta kokomusta sitäkin enemmän. Hienoja täyden päivän settejä patikointia, kiipeilyä, laskeutumista ja niin pois päin. Ei ollut puhettakaan lähteä yrittämään mitään vaikeampaa vaan mentiin seikkailuhengellä. Varsinkin viimeisen päivän setti suurpiirteisellä Riccione topolla oli melkoista soveltamista. Käytännössä sama kuin oli vain itse päättänyt puskea sopivan näköisestä kohdasta ylös ja alas. Topoista löytyy myös roadsidekiipeilyä helpompia päiviä varten. Näissä paikoissa saattaa olla jopa ankkureita, laskeutumispaikkoja ja reitit on vähän siistimmässä kunnossa. Tosin en itse lähtisi kiipeämään Marokkoon tällaisen perässä.

Kiipeilyä muotoviidakossa. Kun kiipeää tarpeeksi helppoa voi valita suuntansa. Oikeastaan vain varmistusten kanssa joutui säätämään.

Majapaikka topista nähtynä. Seudun karuus tulee hyvin esiin. Silti aution näköisiä kyliä oli melkein joka notkossa ja kaapuherrat vaeltelivat pitkin tien penkkoja. Myös paimenia näki säännöllisesti.

Kivi on loppupeleissä laadukasta. Muotoa ja otetta riittää, joten helpompiinkin reitteihin saa jyrkkyyden tunnetta ja oikeaa kiipeilyn tuntua.

Topit olivat komeita. Koillisessa näkyi High Atlas. Itään pystyi kuvittelemaan Saharan ja länteen Atlannin. Iltavalo oli joka päivä todella messevä. Kuvattiin ihan Petzl mainos tason videoita.

Esimerkkinä yksi reitti White Domelta. The Lion King ja olikohan HVS. Kivaa kiipeämistä sisäkulman halkemaa pitkin viiden kp:n verran.

Sateet muutti karua seutua aika radikaalisti. Vesiputoukset ilmestyivät kuin hanasta kääntäen. Tuostakkin vierestä kiivettiin pari päivää myöhemmin.
Lopuksi vielä kiipeilyautosuositus. Renun Kenguru toimii todella hinosti tällaisissa mestoissa. Gearia saa kivasti  ja helposti sisään. Maasto-ominaisuudet ovat melkein nelivedon tasoa. Meni kivuitta kaikkialle mihin piti päästä.

3 kommenttia artikkeliin ”Marokko

  1. Päädyttiin lopulta Agadiriin yöksi, meni aikataulu niin tiukille että oli lopulta ajettava suoraan vuorilta lentokentälle Juhaa vastaan. Oli komea vastaanotto, oltiin tuloaulassa oikein freessinä kiipeilyreitillä vietetyn kuuman päivän jälkeen 🙂

    Tykkää

  2. Hienoa, että kiipeilyn aristrokraatit (=englantilaiset) ja Sohlot oli taas asettuneet seudun hienoimpaan majapaikkaan! No eihän sitä näin vanhana jaksa enää niin askeettisesti elää…ens kerralla Zorrossa otetaan se poreamme…

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s