Viikon toinen puolisko aloitettiin Mikon kanssa perinteisellä ”pitkällä vedolla”. Kohteeksi valikoitui reitti nimeltään Råna (285 m, 6-), koska arvelimme virheellisesti sen olevan helposti lähestyttävissä ja poistuttavissa. Ryhmämme naispuolinen puolisko suuntasi kohti perinteistä ja legendaarista Bare Blåbaeriä (250 m, 5-, Huom! Tämä mitta on laskettu Rockfaxin topon updaten mukaisesti, jossa 7. kp:n mitta on 50 m), jonka Sohlojen köysistö tällä kertaa kiipesi ihan ylös asti kaikki seitsemän köyden pituutta, yleensä on tultu alas viidennen jälkeen, ilmeisesti ensimmäinen kerta Sohlojen historiassa. Hieno suoritus!

Näissä maisemissa.

Tässä jutussa kuitenkin kuvataan  minun ja Mikon Råna-kiipeily. Liikkeelle päästiin vasta iltapäivästä, koska aamupäivästä vielä satoi. Mikko käytti tilaisuuden hyväksi ja vietti aamupäivän ravintola Bacalaossa töitä tehden. Me muut sitten tultiin kelin kuivuttua noutamaan Mikko, naisosasto suuntasi kohti Bare Blåbaeriä ja me miehet kohti Rånaa. Reitti löytyi helposti, tai ainakin reitti saatiin näkökenttään helposti. Autollekin löytyi tilaa juuri siitä mistä piti. Eipä muuta kuin kamat kasaan ja nousemaan kohti kiipeilyreitin alkua.

Topossa puhuttiin reitin osalta, että se on ”one of Lofoten’s older classics” ja, että lähestyminen on jyrkkä ja jonkun ruohopätkän osalta vaarallinen, jos on märkää ja tietysti oli märkää, mutta että periaatteessa nousu on käveltävissä. No ehkä nämä ”old time” -kiipeilijät oli vähän kovempia kuin me, mutta ei meidän pää kestänyt sitä rinnettä kävellä ilman köysiä ja vaikka pääosin maastopohjalla mentiin, niin kyllä siinä ehkä 150 metriä noustiin ihan kiipeillen, siis köysien kanssa, ennen kuin oltiin edes reitin alussa. Taisi kolmisen tuntia kulua aikaa lähestymiseen…

Ensimmäiset pari kp:ta, jotka lopulta menivät melkein yhdellä vedolla, olivat helppoa nelosta ja kolmosta, ei mitään hohdokasta kiipeämistä. Kun päästiin vitosia vetämään, alkoi varsinainen kiipeäminen. Reitti oli vähän epätyypillistä Lofoottien kiipeilyä, jyrkkää isoilla kahvoilla, tai ainakin epätyypillistä verrattuna siihen mitä itse on tottunut kiipeämään Lofooteilla, enemmänkin on tullut kiivettyä loivaa tai loivahkoa släbiä halkeamilla, reitistä tuli mieleen melkein Etelä-Euroopan kalkkikivikalliot. Kiipeäminen oli kuitenkin komeata ja ilmavaa, ”iso-otteista sankarikiipeilyä”, kuten Mikko asian ilmaisi. Vitosen pätkiä oli neljä, jonka jälkeen edessä komeili reitin kruksi, 6- halkeama, joka laajeni ylöspäin. Tämän pätkän olin luovuttanut jo etukäteen Mikolle. Pienen keskustelun jälkeen Mikko lähti liidaamaan. Homma sujui hienosti pienen sadattelun jälkeen, sadattelun aiheutti lähinnä se, että tarpeelliset kamut oli väärällä puolella ja jäivät kallion ja kropan väliin jumiin ja siksi piti tulla köyteen, harmillista, mutta sellaista se välillä on. Minä sitten kipaisin viimeisen helpon kp:n Rånan huipulle, joka olikin tavallista komeampi paikka! Huippu oli oikea huippu, jyrkänne joka puolella ja upeat maisemat. Myös korkealla oltiin. Merenpinnasta eli auton luota taisi tulla nousua jopa enemmän kuin Prestenillä, pitäis tarkastaa jostain kartasta, mutta hieno huippu joka tapauksessa!

Siitä sitten evästauon jälkeen vähitellen alaspäin. Sellainen polun tyyppinen lähti jyrkästi alaspäin, minä vähän ihmettelin, mutta Mikko vakuutti reitin olevan oikea. Aikamme alaspäin hilauduttua löytyi topossa mainittu laskeutumispiste ja sen jälkeen se polun tyyppinenkin katosi ja taas tarvottiin pusikossa. Onnistuin lipsahtamaan 5Fingereilläni johonkin sammaleiseen kivenkoloon ja säärihän siinä kolahti kipeästi ja vielä naarmuuntui komeasti. Kaikki loppuu kuitenkin aikanaan, niin myös pusikko ja kivikko. Sen sijaan löytyi leveä turistipolku ja polulta löytyi sellainen hieno korkeaa kohtaa merkitsevä kivikasa. Siitä vaan eteenpäin kohti autoa…valitettavasti väärään suuntaan…ei kun takas ja toiseen suuntaan…ja valitettavasti kyseessä oli vielä ties mikä ”kymmenen huipun kierros”…ainakin muutama kivikasa löytyi ennen kuin löysimme viimein tielle vievän polun, mutta tie löytyi ja leirissä oltiin varmaan jo noin klo 01…

Torstaiaamuna Laura suuntasi hääjuhliin Hollantiin ja Mikko kohti töitä ja Hyvinkäätä. Minä ja Pirjo oli suunniteltu reittiä Mygga (240 m, 5+), mutta molemmat oltiin niin väsyneitä, että tyydyttiin Top 50 pätkään Apple Cake Arete (80 m, 5+). Reitin alku oli jyrkkää ”omenakakkua”, ei ainakaan minun mieleen erityisesti, mutta lopussa oli hieno sormihalkeama! Kiipeily ei tosin ollut kovin kaksista väsymyksen vuoksi, mutta ylös hilauduttiin ja alaskin päästiin.

Perjantaiaamu aukeni sateisena, joten Mygga jäi perjantainkin osalta väliin. Sade loppui iltapäivällä joten suunnattiin vielä Paradisettiin, pakkohan ”Paratiisissa” on käydä, kun Kallessa majoittuu! Jalat alkoi olla täysin loppu, lähinnä lähestymisistä ja etenkin poistumisista, niinpä sain jonkun krampin tai revähdyksen reiteen ihan vaan kivelle noustessa! No vamma oli lievä ja varovainen kiipeilykin edelleen onnistui. Ensin kiivettiin koulusektorilla ihan helppoja, tai oikeastaan yritettiin löytää Main Wall…no viimein hahmotettiin, että missä se Main Wall on ja ehdittiin vetää yksi 5+ pätkä, nimi oli Liten Kuling, kunnes alkoi hervoton puhuri ja päätettiin pistää kamat ja teltat kasaan ja suunnata Henngisvaerin Klattrekafen kalakeiton kautta kohti Kiirunaa.

Kokonaisuutena reissu oli tänäkin vuonna onnistunut. Tehtiin kaksi tosi pitkää päivää ja neljä lyhyempää. Sellainen havainto tuli tehtyä, että etenkin pitkät ja jyrkät alas kävelyt liukkailla kivillä rasittivat reisiä melkoisesti. Pitäisi ehkä treenata niitä jotenkin talvella, niin olisi valmiimpi pitkiin kiipeilyihin. Ehkä muutenkin voisi treenata vähän enemmän lihaksia ja yleiskuntoa. Tällä kertaa tuntui, että suurin rasitus ei tullut kiipeilystä vaan kaikesta muusta. Viikosta ehkä saisi enemmän irti, jos fyysinen kunto antaisi myöten enemmän. No nyt palautellaan ja jatketaan viikon päästä Italiassa…