Eilen kehuin miten helppoa julkisen liikenteen varassa eläminen on Pohjois-Italiassa, tänään pitää kehua miten helppoa täällä on päästä kiipeilyreitin alkuun ja kiipeilyreitiltä pois.
Yöllä Mikko ja Laura pääsivät työpäivien jälkeen paikalle ja herättivät minut joskus aamuyöstä. Vaikka väsytti niin menin silti hyvää hyvyyttäni avaamaan majapaikan alaoven. Aamulla hurautettiin Mikon ja Lauran vuokraamalla autolla kiipeilyreitin Bucce de Arancia alapuolella olevalle parkkipaikalle. Matkalla käytiin kaupassa, josta ostin evääksi pari paninoa prosciutto crudolla, no yhden jaksoin just ja just syödä, toinen jäi seuraavien päivien evääksi. Parkkipaikalta sitten ylöspäin, ei mitään epämääräistä jyrkkää polkua tai pusikkoa kuten Lofooteilla, vaan selkeästi merkittyä ja hyvin ”varusteltua” helppoa Via Ferrataa. Jyrkissä paikoissa on portaat ja piuhat ja nuolia ja merkkejä on niin paljon, että ei varmasti eksy…no Laura eksyi silti alas tullessa ja mä ”silmät kiinni” perässä…no eksyminen ei ollut pitkä…mutta Laura ”yritti eksyä” toisenkin kerran, mutta silloin olin peräpään vartijana hereillä…
Reitin alkuun päästiin siis helposti eikä itse kiipeilyreitti ollut sen vaikeampi suunnistaa. Pultteja riitti eikä ollut mitään vaaraa eksyä reitiltä kuten usein on käynyt monilla reiteillä, vaikkapa Lofooteilla… Reitti oli tasaisen helppoa vitosen greidiä. Liidattiin ”vuorovedolla” siten, että Mikko sai vaikeimman 5c pätkän, joka sekään ei ollut yhtään liian vaikea. Huipulle päästiin kauniissa kelissä, mitä nyt vähän tuuli puhalteli, toisaalta ihan hyvä kun ilma oli aika lämmin.
Huipulta sitten leveää polkua pitkin läheiselle vuoristomajalle evästauolle. On se hienoa, että pääsee vuoristomajalle kiipeilyn jälkeen! Lopuksi mukavaa ”Via Ferrataa” alas autolle. Koko homma ilman ongelman ongelmaa, tämä on italialaista La Dolce Vita -kiipeilyä parhaimmillaan!!!
Alhaalla on ensin hieno opastaulu…
…polku on leveä ja varusteltu heti alhaalta lähtien…
…iso nuoli…ei voi eksyä…paitsi Laura…
…jos on hankalaa maastoa niin on tehty parempi kulkualusta…
…myös reitin alku on selkeästi merkattu…
…ja kun reitille päästiin helposti niin sitten kiivettiin, Laura varmistaa…
…kaiken muun helppouden lisäksi luonto on järjestänyt reitin varrelle säilytyspaikkoja vaikkapa kiipeilytossuille…
…ja nyt ollaan jo huipulla…
…ja sitten leveätä polkua kohti…
…jossa hyödynnetään aurinkoenergiaa…
…ja sieltä vielä hyvin viitoitetulle Via Ferratalle…
…porrastettu tarpeen mukaan…
…tuossa takana vielä kallio, jossa kiivettiin.
Elämä Italiassa on helppoa, ja sporttikiipeily on tietysti eri asia kun trädikiipeily. Kuten Lofoottien Klattrekafen seinällä lukee ”Sport climbing is like eating at McDonalds, you know what you get”. Sporttikiipeily on usein La Dolce Vita -kiipeilyä, etenkin täällä Italiassa jossa harrastajia on paljon ja infra on viritetty sen mukaiseksi. Pohjoismaissa ollaan vähän eri tilanteessa. Tottakai Italiasta ja Alpeilta löytyy myös tiukkaa ja vaikeaa eristyksissä olevaa reittiä kaukana sivistyksestä. Se täällä hienoa onkin, kaikkea löytyy!
Tykkää tästä:
Tykkää Lataa...
Kiipeilysohlot 