Maantie on tyly paikka. Se on tullut taas todettua pyöräilytuntumaa hakiessa. Yksin tietä painaessa mieli on koetuksella kun jalat eivät meinaa kestää. Silti on pakko pitää tempoa. Pakko koko ajan tehdä duunia. Ei voi hellittää. Muuten koko hommassa ei ole pointia.

 

Yksin ajaessa maantiellä on turha jossitella. Joko sitä ajaa tai sitten ei aja.

Ensimmäinen viisisatanen on nyt takana ja kroppa alkaa tottua 30km/h keskareihin ja yli 80 rpm kadensseihin. Kolmen tunnin temmon pitäminen tuntuu kyllä aika nihkeltä ja ylämäet hapottavat helposti. Eli vielä ollaan kaukana mistään oikeasta pyöräilykunnosta. Silti meno tuntuu nyt ajamiselta.

Uskaltauduin tänään kauden ensimmäiselle ryhmälenkille. Aluksi tuntui niin helpolta. Toisten imussa pyörä kulki itsekseen. Parin tunnin jälkeen alkoi jalat tyhjenemään ja minulle uuden Immersbyntien mäet olivat jo aika hapokkaita. Kestin kuitenkin mukana. Ei vain ole vielä tottunut isomman porukan vauhteihin. Ja oli ne energiatkin aika vähissä kun rullailin lopulta Töölöön.