Saattaja Uuno tähyilee tunturiin…

…ja sitten menoksi!

Valitettavasti saattajat eivät kovasta innosta huolimatta päässeet kovin pitkälle mukaan hotellin pihasta ja niinpä jatkoin yksin ylöspäin Pyhäkeron länsirinnettä pitkin Hetta – Pallas -vaellusreittiä.

Ihan Hettaan asti ei taida yhdessä päivässä tällä luistolla ehtiä…

Jos lipsui nanosukset, niin skinit taas kyllä piti kuin liima, luiston suhteen sen sijaan voisi olla toivomisen varaa. Mutta skineillä ei ole tarkoitus mennä kovaa, vaan hiippailla hiljalleen rinnettä ylöspäin.

Monojen koko tosiaan pohditutti hankintavaiheessa, mutta ihme ja kumma monot olivat aivan sopivat. Ilman sen kummempaa virittelyä sain ne heti mukavaan vaellusasentoon eikä koko nousun aikana tuntunut mitään hankausta tai muita tyypillisiä alkuvaiheen epämukavuuksia.

Reitti näkyy tässä, oikealla näkyvän Pyhäkeron rinnettä satulaan josta vasemmalla häämöttävän Taivaskeron huipulle (Pallaksen korkein kohta) ja sieltä keskellä näkyvän kurun reunoja alas.

Reitti nousi tasaisesti kohti Pyhäkeron ja Taivaskeron välistä satulaa ja samalla tuuli voimistui yhtä tasaisen varmasti. Nouseminen oli kuitenkin varsin hauskaa. Tosin viistorinne ei pitkässä juoksussa ole mukavin mahdollinen nousualusta, mutta suhteellisen pian satula tuli vastaan ja pääsin nousemaan suoraa rinnettä ylöspäin.

Satulan jälkeen rinne jyrkkeni ja yritin vielä etsiä jäisestä rinteestä ne kaikkein jyrkimmät kohdat skinien toimivuutta testatakseni. Ja niin jyrkkää en lopulta löytänyt, että sukset olisivat alkaneet ”lipsua”. Mitä korkeammalle pääsin, sitä kovemmaksi tuuli yltyi, no niinhän sitä sanotaan, että ”huipulla tuulee”. Tämä totuus oli kuitenkin kiitettävästi huomioitu ja huipulle oli rakenneltu lumesta mukava tuulisuoja, jonka katveessa oli mukava vetää untuvatakki päälle ja hörppiä teetä sekä mutustaa kiipeilyreissuilta tuttua ”huiputusleipää”, tällä kertaa välissä oli lammasta.

Kun aloin tehdä lähtöä, paikalle skinnaili seuraakin, ilmeisesti isä ja poika, jotka ihastelivat hienoa tuulisuojaa ja kyselivät, että tiesinkö Pyhäkurun kunnosta. No enpä tiennyt ja sanoin suuntaavani takaisinpäin kohti Vatikurua, he totesivat todennäköisesti seuraavansa minun esimerkkiä.

Lasku ei ollut kovinkaan nautinnollinen. Koko tunturi on valitettavasti miltei umpijäässä. Yritin muistella missä olin nousun aikana nähnyt pieniä laikkuja pehmeää lunta, tosin ihan ohuina kerroksina. Ilmeisesti osuin ainakin muutamalle laikulle, mutta alaspäin mennessä ne tuntuivat merkittävästi lyhyemmiltä kuin ylöspäin noustessa. Lisäksi ihmettelin, että miksi toiseen suuntaan käännöksen tekeminen tuntuu niin toivottaman vaikealta. Syyn keksin vasta kämpällä purkaessani suksia autosta. Kun olin laittanut siteet kävelyasennosta laskuasentoon, toisen siteen toinen kisko ei ollut mennyt paikalleen, toinen mono oli siis koko loppupäivän vinossa! Ja kaiken kruunasi onneton näkyvyys, rinteen muodosta ja laadusta ei ottanut mitään selvää. Pari kertaa meinasi sukset kadota alta kun olin jyrkemmässä ja jäisemmässä rinteessä kuin mitä kuvittelin. No joka tapauksessa Movementit ovat jäisessä rinteessä paljon paremmat kuin mitä ikinä olisin etukäteen uskonut.

Mutta kaikista vaikeuksista huolimatta pääsin lopulta alas ja jälleen kerran yhteen tämän legendaarisen kohteen legendaarisista paikoista eli Romanssikahvioon. Siellä oli mukava mutustaa ”perinteistä” lasketteluhodaria lämpimässä ja samalla jutustella muiden asiakkaiden ja henkilökunnan kanssa niitä näitä.

Pallaksen laskut päätyvät miltei poikkeuksetta…

…tunnelmalliseen Romanssikahvioon.

Lopulta hodari ja jutut loppuivat ja suuntasin hissillä ylös ja kohti hotellia.

Siitä hissillä ylös…

…ja tuosta oikeaa reunaa kohti…

…jo tuttua Hotelli Pallasta.

Testin lopputulos on siis se, että kaikki toimi mallikkaasti, monot, sukset ja nousukarvat. Ehkä eniten jaksaa hämmästyttää se, että ensisijaisesti pehmeälle lumelle tarkoitetut sukset voivat toimia näinkin hyvin myös jäisellä lumella sekä rinteissä että niiden ulkopuolella.