Seikkailukilpailukauden avaus Spring Adventure järjestettiin tänä vuonna Hyvinkäällä. Pääsin taas vähän mustan hevosen roolissa mukaan skabailemaan, kun Mikko ei ilmoittautunutkaan kisaan Taipaleen riveissä. Laitettiin siis sekasarjaan ilmo sisään heti kun sain järjesteltyä kisalauantain vapaaksi luennoilta. Vielä perjantai-iltana tuli ainakin pääkaupunkiseudulla vettä kuin aisaa, ja huoletti hieman millaiseksi velliksi kilpailumaasto mahtaa lauantai-aamuun mennessä muuttua. Seuraava aamu valkeni kuitenkin lähes sateettomana, ja meillä oli Helsingistä mukavan lyhyt ajomatka kisakeskukseen. Jottei kaikki olisi liian täydellistä oli viime viikko töiden ja opiskelujen takia mennyt aika vähillä unilla meillä kummallakin, joten materiaalin jakoon saavuttiin silmät ristissä ja reitin suunnittelu puoliunessa myös kostautui ankarasti myöhemmässä vaiheessa. Olisi kannattanut juoda aamulla vähän useampi kuppi kahvia, tai vielä mieluummin nukkua paljon enemmän..

Pientä väsymystä lukuunottamatta itselläni oli starttiviivalle siirtyessä kisafiilis ihan huipussaan. Entisten vuosien tapaan en ollut enää vatsa kipeänä jännittänyt kilpailua jo paria vuorokautta etukäteen, ja olen myös vihdoin päässyt eroon ensimmäisen Snowflakes seikkailun juurruttamasta pelosta maaliviivan jälkeen odottavaa hullun pitkää ketunlenkkiä kohtaan. Kaiken muun onnen lisäksi sekasarja vielä alkoi pyöräilyllä, joka lähes poikkeuksetta toimii minulla paljon juoksua parempana lämmittelylajina. Pyöräilyä on muutenkin viime aikoina tullut harrastettua sen verran viime kesää enemmän, että lajiin on enemmän tuntumaa ja työtä pystyy tekemään vähän muillakin kuin pelkillä etureisilihaksilla.

Lähtöryysiksen jälkeen päästiin polkemaan omaan tahtiin, ja saavuttiin ensimmäiselle rastille väärältä suunnalta jokea. Joskus kannattaa olla hidas, sillä nyt jouduttiin juoksemaan hieman pidempi lenkki kun ei joen ylitys uiden kumpaakaan tässä vaiheessa kilpailua erityisemmin houkutellut. Myöhemmin tilanteeseen saapuneet joukkueet hokasivat luonnollisesti heti millä puolella jokea kannattaa jalkautua. Loput ensimmäisen osuuden pyöräilyrastit haettiin tyylillä, Mikko suunnisti lähes jokaisella suoraan lipulle eikä harhametrejä juuri kerätty. Pieni ylimääräinen maasto-osuus kyllä poljettiin, kun onnistuttiin selkeistä merkinnöistä huolimatta missaamaan kartasta kieltoalueen kiertoon tarkoitettu kevyenliikenteen väylä.

 Ensimmäisen juoksuosuuden alkuun saavuttiin ihan hyvissä asemissa, mutta sitten tuli pieni viive kun juoksukenkiä vauhdilla jalkaan vaihtaessa minun kengästäni katkesi nauha ja tossun juoskukuntoon kiinnitys meni hieman hitaammaksi virittelyksi. Kun vaan päästiin juoksemaan edettiin kyllä ihan hyvää vauhtia, siitäkin huolimatta että hiekkakuopan ympäristössä sijainnut rata oli aika pehmeään tallattavaa ja söi voimia senkin takia että käytiin epähuomiossa metsässä könyämässä isommankin kuopan pohjalla. Suunnistuskartasta ei oikein pinnanmuotoja näkynyt (pyöräilykartta olisi ollut parempi, mutta sitäpä ei tietenkään vauhdissa huomattu katsoa), ja tällä kertaa suorin reitti ei ehkä ollut se nopein tai ainakaan helpoin vaihtoehto.

Juoksusuunnistuksen jälkeen oli helpotus päästä taas pyörän selkään, mutta polkemisen ilo jäi hyvin lyhyeksi kun tehtiin tässä kohdin ihan megaluokan moga ja jälleen ilmiselvän kieltoalueen kiertoreitin sijaan tunkattiin pyöriä ensin metsän, sitten hakkuuaukean ja vielä lopuksi pellonreunan kautta seuraavalle rastille. Siinä vaiheessa kun Mikko heitteli pyörää pusikon läpi saatesanoilla ”No mene nyt siitä #$@&%*!!”, alkoi peesissä suunnistajallekin tulla aika vahvasti ilmi ettei olla ihan optimireitillä. Onneksi seuraava sillan alle sijoitettu rasti oli kuin kiipeilijöille tehty, tappiomieliala kohosi hieman kun haettiin se nopeasti ja jalomielisinä kilpailijoina leimattiin samalla vielä hieman vähemmillä pituusominaisuuksilla varustetun naisjoukkueenkin emit.

Matka jatkui, ja päästiin pian melontaosuudelle väsyttämään vaihteeksi selkälihaksia. Melontareitti oli oikein kaunis, aiempien kisojen tylsähköjen järvenylitysten sijaan päästiin melomaan Vantaanjokea pitkin ja reitille kaatuneet puut ja muut pienet esteet toivat suoritukseen vielä hieman lisää väriä. Kerran jopa onnistuttiin karauttamaan kiville, kun yläjuoksuunn meloessa oli yllättävän vaikeaa havaita mutaisen veden alle piiloutuneita karikoita. Alajuoksuun meitä vastaan melovilla kilpailijoilla oli kaikilla kumma virne naamalla, eikä ihme sillä paluusuuntaan meloessa koki välillä jopa pientä vauhdin hurmaa. Päätettiin samalla vauhdilla suorittaa melonnan päälle vielä köysitehtäväkin, eli joen ylitys vaijerirataa pitkin. Oma ylitykseni sujui ihan mallikkaasti, mutta Mikon meno muistutti välillä sirkusesitystä kun ylempi vaijeri antoi niin paljon periksi että jalat olivat lopulta ylempänä kuin kädet. Jokeen ei kuitenkaan päädytty, kuten myöhemmin nähtyjen kuvien perusteella yhdelle tiimille oli käynyt.

Seuraavalla juoksuosuudella saatiin taas melonnan jälkeen lämpö päälle, ja viimeiselle pyöräilyosuudelle lähtiessä olin yllättävän hyvissä voimissa. Meillä oli tällä kertaa urheilujuomaa pyörien juomapulloissa, ja juotiin pääosin sitä pelkän veden sijaan. Juomatankkauksen lisäksi söin kisan aikana pari energiageeliä ja palan Mars-patukasta. Tuntui riittävän ihan hyvin, varsinkin kun selvittiin maaliin neljässä tunnissa. Viimeinen pyöräilyosuus oli maastossa ja paikoin aika hankalaakin kohdissa joissa märkää mutaa oli paksulti. Loppupätkä rullailtiin kevyesti pitkospuita pitkin, mutta sen verran alkoi tarkkaavaisuus kärsiä että yksi turhan tiukka jarrutus mutaisilla renkailla sai pyörän liukumaan suoraan lähimpään pusikkoon. Ei kuitenkaan tullut edes mustelmia, eikä kukaan edes päässyt todistamaan nolohkoa mutaliukua.

Kisan loppuhässäkkänä oli taas Finnfoamilla uiskentelu. Oli yllättävän tuskallista hivuttautua kylmään veteen, kun ei edes kastunut kerralla kokonaan vaan vesi hulahti vuoroin mistäkin raosta sisään vaatteiden alle. Alkuun tehtiin hieman sama virhe kuin ensimmäisenä styroksia testannut pari, eli paino liian eteen niin että keula sukeltaa kunnolla ja sitten vaan kauhotaan reippaasti vettä syliin. Pienen tekniikan tarkastuksen jälkeen pysyttiin kuitenkin pinnalla, ja päästiin märkinä maaliviivalle hymyilemään kuvaajalle.

Lievistä ennakkovarauksista huolimatta koko kisa meni sulassa sovussa, eikä Mikon tarvinnut edes ottaa natsi-arsenaalia käyttöön pitääkseen fokuksen tiukassa kisasuorituksessa. Syynä saattoi olla että joukkueen kapteeni ei väsyneenä jaksanut niin paljon käskyttää, tai sitten vaan pysyin hieman edellistä kisaa paremmin peesissä. Joka tapauksessa hauskaa oli, ja seuraavaksi sohlataan No Limitissä 7.6.!

Loppuun vielä pientä analyysia asioista joita olisi voinut tehdä paremmin:

Nämä kun ottaa huomioon seuraavassa koitoksessa, voitaisiin jopa sijoittua 10. parhaan joukkoon. Nyt sijoitus oli 12..mutta läheskään sarjan jumboksi ei jääty!