Syksyn kiipeilyt kruunasi pitkän viikonlopun reissu Kustaviin. Lähdettiin matkaan jo torstaina heti kun töistä mitenkään pääsin irtautumaan, ja apukuskikin sai viimeisteltyä toimistohommat tien päällä ennen Saloa. Saloon saavuttua vaihdettiin vapaalle ja aloitettiin syyslomaan oleellisesti kuuluva hyvän ruoan syöminen, ensin Mikon äidin ja sitten veljen Juhan luona. Perjantaina jatkettiin ajoa kohti Kustavia, ja käytiin matkalla Raisiossa hoitamassa ruokaostokset. Prisman loputtomilla käytävillä seilaaminen söi hieman aikaa, mutta ehdittiin silti hyvin aloittaa kiipeilyt vielä valoisaan aikaan. Ensimmäinen kohde, Hyyppivuori Taivassalossa tosin oli vesiperä, halkeamista suurin osa oli niin sammalen peitossa ettei uskallettu niillä aloitella jammitreenejä.

Onneksi Kustavissa ei ole kiipeilykallioista pulaa, ja seuraavalle kohteelle Uhrikalliolle ei paljon varttia pidempää ajeltu. Ei oltu kumpikaan ennen käyty tällä kalliolla, vaikka Kirnu-sektorilta löytyy Sähköpaimenen (5+) kaltaisia klassikoita. Aloitettiin kiipeilyt helpomman kautta reitillä Mullikka (4), laadukas nelonen joka tarjosi vaihtelevaa menoa otekiipeilystä pieneen jammailuun. Mullikan noususta rohkaistuneena päätin seuraavaksi ottaa työn alle Maitopojan (5), olihan se sentään tähtireitti. Nyrkkijammia isompi halkeama ei vaan oikein ollutkaan niin helposti kiivettävissä, ja kun vihdoin aikani olkaa myöden halkeamassa ährättyä uskalsin yrittää kruksin ylitystä niin tippuminenhan siitä tuli. Jalka lipesi tai jotain, mutta isoon kamuun on aina mukavaa tippua joten yritin uudestaan ja pääsin sentään toisella kertaa ylös asti.

Minulla oli kunnia olla on ensimmäisessä liidivuorossa ja seuraavaksi reitiksi valitsin vähän helpompaa, tai niin ainakin oli tarkoitus. Markiisi (5-) vaan olikin hieman juonikkaampi reitti, ja alku kaikkein vaikein. Kustavin greidit tuntuvat aina ekana päivänä kovilta, kun ei halkeamakiipeilyä paljon muualla tule harrastettua. Hämärä alkoi jo laskeutumaan, kun päätettiin vielä antaa yritys Sähköpaimenelle. Pieni kosteus alkoi jo hiipiä kallion pintaan, ja yhden putoamisen jälkeen luovuin liidiyrkästä. Mikko kyllä pääsi melkein ykkösellä ylös, mutta alun jyrkkyys yhdistettynä kallion kosteuteen teki tepposet ja projektiksi jäi. Saatiin kuitenkin hyvin otettua tuntumaa, ja kun vielä viime tipassa varattu majoitus Hakkenpäässä Kleemolan vanhassa maatalossa osoittautui oikein viihtyisäksi oli Kustavin viikonlopun vietto todella onnistuneesti aloitettu.

Lauantaina saatiin vahvistuksia Tampereen ja Helsingin suunnilta, kun Leena,Henri ja Samuli saapuivat Kustaviin yhden yön reissulle. Aamu valkeni sumuisena, mutta aurinkoisena ja puolen päivän jälkeen oli Hopiavuorella jo lähes t-paitakelit. Aika kului nopeasti kun kiivettävää olisi ollut enemmän kuin yhdessä päivässä ehtii ja jaksaa. Paljon tuli kiivettyä uusiakin reittejä, vaikka itselleni tämä oli jo kolmas Hopiavuoren vierailu. Auringon laskettua kylmyys tuli taas nopeasti, mutta vieraanvaraisen isännän siunauksella saimme kutsua kiipeilykaverit mukaan Kleemolan tilalle saunomaan ja lattiamajoitukseen tuvan puolelle. Iltaa vietettiin, kuinkas muutenkaan kuin hyvän ruoan, ja seuraavan päivän reittisuunnittelujen merkeissä.

Sunnuntaina alkoi kahden päivän halkeamakiipeily jo vähän painamaan lihaksissa. Menimme porukalla Riskeläisvuorelle, ja aloitimme kiipeilyt laskeutumalla sektorille Epätoivon ranta. Juudas (5) oli nimensä veroinen, ja kakkostaessakin oli epätoivo iskeä kun ei otteita meinannut löytyä sitten mistään. Espresso (5) olikin sitten jo komea, ihan ansaitusti tähtireitti ja sää taas niin lämmin ja aurinkoinen kuin vain toivoa voi.  Päivän kiipeilylliset ansiot jäivät kuitenkin sekä minulta että Mikolta hieman köykäisiksi, mutta kallioilla meren äärellä oli hauskaa viettää kevyempää kiipeilypäivää ystävien kanssa. Mainittavan arvoinen suoritus on, että kiipesin reitin Tiira(4) peräti kahdesti, kun viereisellä Tuutikki-reitillä majaili lepakko ja sormien työntäminen sen kotihalkeamaan aiheutti äänekästä vastustusta. Monet Riskeläisvuoren sektoreista ovat siinä mielessä tylyjä, että kun alas reitin alkuun on kerran laskeutunut pitää sieltä myös jollain tavalla kiivetä ylös, jos ei halua palata uiden lähimpään matalampaan rantaan Uimaranta-sektorille. Kommitmenttia liideihin ei siis ole kovin vaikeaa löytää.

Tampereen vahvistusten tehdessä lähtöä kotimatkalle suuntasimme Mikon kanssa lyhyelle juoksulenkille verryttelemään jumiutuneita lihaksia, ja sitten maatalolle saunomaan ja kokkaamaan. Aiempien Kustavin reissujen tapaan oli tällekin viikonlopulle varattu hyvät ruoat, ja ajan kanssa oli kivaa kokeilla uusia reseptejä. Viimeiselle kiipeilypäivälle olikin sitten jäljellä kasa projekteja, joita ei millään malttanut jättää enää odottamaan seuraavaa kevättä. Ensin käytiin Uhrikalliolla, jolta Mikko nappasi hienon liidin Sähköpaimenelta. Matka jatkui kohti Hopiavuorta, ja vihdoin ja viimein sain liidattua Sähköpillin ihan ylös asti. Vastahan sitä on kolmisen vuotta yritetty..

Kotimatkalla piti kaikkien onnistuneiden nousujen kunniaksi korkata yksi yli jäänyt saunaolut. Taakse jäi vielä monta reittiä joita ei ehditty edes yrittää, ja niitä joita yritettiin muttei päästy. Haasteellisuudestaan huolimatta Kustavista on itselleni tullut tärkeä kiipeilypaikka, johon tekee mieli palata aina uudestaan. Tänä kesänä ehdittiin saaristoon vain kerran, ensi kesänä on pakko päästä käymään useammin. Onneksi Jukan kanssa tuli paluumatkalla sovittua kevätkauden avaus meren jäältä Riskeläisvuoressa.