Kustavi rocks!

Syksyn kiipeilyt kruunasi pitkän viikonlopun reissu Kustaviin. Lähdettiin matkaan jo torstaina heti kun töistä mitenkään pääsin irtautumaan, ja apukuskikin sai viimeisteltyä toimistohommat tien päällä ennen Saloa. Saloon saavuttua vaihdettiin vapaalle ja aloitettiin syyslomaan oleellisesti kuuluva hyvän ruoan syöminen, ensin Mikon äidin ja sitten veljen Juhan luona. Perjantaina jatkettiin ajoa kohti Kustavia, ja käytiin matkalla Raisiossa hoitamassa ruokaostokset. Prisman loputtomilla käytävillä seilaaminen söi hieman aikaa, mutta ehdittiin silti hyvin aloittaa kiipeilyt vielä valoisaan aikaan. Ensimmäinen kohde, Hyyppivuori Taivassalossa tosin oli vesiperä, halkeamista suurin osa oli niin sammalen peitossa ettei uskallettu niillä aloitella jammitreenejä.

Hyyppivuorelle pitäisi mennä ajan ja harjan kanssa, tai sitten hankkia rautainen luotto sammaleen kitkaominaisuuksiin.
Hyyppivuorelle pitäisi mennä ajan ja harjan kanssa, tai sitten hankkia rautainen luotto sammaleen kitkaominaisuuksiin.

Onneksi Kustavissa ei ole kiipeilykallioista pulaa, ja seuraavalle kohteelle Uhrikalliolle ei paljon varttia pidempää ajeltu. Ei oltu kumpikaan ennen käyty tällä kalliolla, vaikka Kirnu-sektorilta löytyy Sähköpaimenen (5+) kaltaisia klassikoita. Aloitettiin kiipeilyt helpomman kautta reitillä Mullikka (4), laadukas nelonen joka tarjosi vaihtelevaa menoa otekiipeilystä pieneen jammailuun. Mullikan noususta rohkaistuneena päätin seuraavaksi ottaa työn alle Maitopojan (5), olihan se sentään tähtireitti. Nyrkkijammia isompi halkeama ei vaan oikein ollutkaan niin helposti kiivettävissä, ja kun vihdoin aikani olkaa myöden halkeamassa ährättyä uskalsin yrittää kruksin ylitystä niin tippuminenhan siitä tuli. Jalka lipesi tai jotain, mutta isoon kamuun on aina mukavaa tippua joten yritin uudestaan ja pääsin sentään toisella kertaa ylös asti.

IMG_0471
Maitopoika, sekä laskeutuva kiipeilijä että halkeama. Yllättäen hankalin kohta ei ollut halkeaman levein osuus, vaan Mikon alle jäävä kapeampi levennys.
Uhrikalliolla pääsi vihdoin kunnolla käyttämään isoja kamuja.
Uhrikalliolla pääsi vihdoin kunnolla käyttämään isoja kamuja.
On ne vaan komeita.
On ne vaan komeita. Mikko lähdössä Maitopojalle.

Minulla oli kunnia olla on ensimmäisessä liidivuorossa ja seuraavaksi reitiksi valitsin vähän helpompaa, tai niin ainakin oli tarkoitus. Markiisi (5-) vaan olikin hieman juonikkaampi reitti, ja alku kaikkein vaikein. Kustavin greidit tuntuvat aina ekana päivänä kovilta, kun ei halkeamakiipeilyä paljon muualla tule harrastettua. Hämärä alkoi jo laskeutumaan, kun päätettiin vielä antaa yritys Sähköpaimenelle. Pieni kosteus alkoi jo hiipiä kallion pintaan, ja yhden putoamisen jälkeen luovuin liidiyrkästä. Mikko kyllä pääsi melkein ykkösellä ylös, mutta alun jyrkkyys yhdistettynä kallion kosteuteen teki tepposet ja projektiksi jäi. Saatiin kuitenkin hyvin otettua tuntumaa, ja kun vielä viime tipassa varattu majoitus Hakkenpäässä Kleemolan vanhassa maatalossa osoittautui oikein viihtyisäksi oli Kustavin viikonlopun vietto todella onnistuneesti aloitettu.

Reittejä ja kiipeilyintoa riitti, ja melkein joka päivä kiivettiin auringon laskuun ja sen mukana saapuvaan usvaan asti.
Reittejä ja kiipeilyintoa riitti, ja melkein joka päivä kiivettiin auringon laskuun ja sen mukana saapuvaan usvaan asti.

Lauantaina saatiin vahvistuksia Tampereen ja Helsingin suunnilta, kun Leena,Henri ja Samuli saapuivat Kustaviin yhden yön reissulle. Aamu valkeni sumuisena, mutta aurinkoisena ja puolen päivän jälkeen oli Hopiavuorella jo lähes t-paitakelit. Aika kului nopeasti kun kiivettävää olisi ollut enemmän kuin yhdessä päivässä ehtii ja jaksaa. Paljon tuli kiivettyä uusiakin reittejä, vaikka itselleni tämä oli jo kolmas Hopiavuoren vierailu. Auringon laskettua kylmyys tuli taas nopeasti, mutta vieraanvaraisen isännän siunauksella saimme kutsua kiipeilykaverit mukaan Kleemolan tilalle saunomaan ja lattiamajoitukseen tuvan puolelle. Iltaa vietettiin, kuinkas muutenkaan kuin hyvän ruoan, ja seuraavan päivän reittisuunnittelujen merkeissä.

”Pahakalan voitat rohkeasti stemmaillen.” (lainaus Jammi.net) Mikko taas päätti käyttää aseena kylkimyyryä.
Leena Hopeasurffarilla (5), oli vaikea! Ei mennyt puhtaasti liidissä eikä yläköydelläkään, melkoinen pähkinä purtavaksi.
Leena Hopeasurffarilla (5), on lyhyt mutta vaikea! Ei mennyt puhtaasti liidissä eikä yläköydelläkään, melkoinen pähkinä purtavaksi.
Hopiavuorella kun oltiin, niin pitihän sitä Säkkipilliä taas yrittää.
Hopiavuorella kun oltiin, niin pitihän sitä Säkkipilliä taas yrittää. Kuva: Henri Arjanne
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Meno näytti hetkittäin yllättävän rennolta, ainakin kuvissa. Kuva: Henri Arjanne
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Puhaltelua välihyllyllä, tähän mennessä meni puhtaasti! Olisi vaan pitänyt levätä pidempään, sillä lopun boulderista tuli pannut ja uusiksi meni.. Kuva: Henri Arjanne

Sunnuntaina alkoi kahden päivän halkeamakiipeily jo vähän painamaan lihaksissa. Menimme porukalla Riskeläisvuorelle, ja aloitimme kiipeilyt laskeutumalla sektorille Epätoivon ranta. Juudas (5) oli nimensä veroinen, ja kakkostaessakin oli epätoivo iskeä kun ei otteita meinannut löytyä sitten mistään. Espresso (5) olikin sitten jo komea, ihan ansaitusti tähtireitti ja sää taas niin lämmin ja aurinkoinen kuin vain toivoa voi.  Päivän kiipeilylliset ansiot jäivät kuitenkin sekä minulta että Mikolta hieman köykäisiksi, mutta kallioilla meren äärellä oli hauskaa viettää kevyempää kiipeilypäivää ystävien kanssa. Mainittavan arvoinen suoritus on, että kiipesin reitin Tiira(4) peräti kahdesti, kun viereisellä Tuutikki-reitillä majaili lepakko ja sormien työntäminen sen kotihalkeamaan aiheutti äänekästä vastustusta. Monet Riskeläisvuoren sektoreista ovat siinä mielessä tylyjä, että kun alas reitin alkuun on kerran laskeutunut pitää sieltä myös jollain tavalla kiivetä ylös, jos ei halua palata uiden lähimpään matalampaan rantaan Uimaranta-sektorille. Kommitmenttia liideihin ei siis ole kovin vaikeaa löytää.

Riskeläisvuorella kamerakin hengaili ständillä. Henrillä oli käytössä salainen ase, kauko-ohjattava laukaisin jolla saatiin räpsittyä kiipeilijöistä kuvia muutenkin kuin siitä perinteisestä takapuoli-vinkkelistä.
Riskeläisvuorella kamerakin hengaili ständillä. Henrillä oli käytössä salainen ase, kauko-ohjattava laukaisin jolla saatiin räpsittyä kiipeilijöistä kuvia muutenkin kuin siitä perinteisestä takapuoli-vinkkelistä.
Leena menossa kovaa vauhtia kohti kameraa, reitillä Espresso.
Leena menossa kovaa vauhtia kohti kameraa, reitillä Espresso.
Monille reiteille pääsi nyt lähtemään rantakiviltä veden ollessa matalalla, normaalisti startti olisi tehtävä roikkuständiltä.
Monille reiteille pääsi nyt lähtemään rantakiviltä veden ollessa matalalla, normaalisti startti olisi tehtävä roikkuständiltä.
Tiiralle lähdössä, reitissä oli matalan veden ansiosta vähän nelosen tasoa jännempi alku.
Tiiralle lähdössä, reitissä oli matalan veden ansiosta vähän nelosen tasoa jännempi alku.
Ruska oli saaristossakin parhaimmillaan, ja varsinkin Riskeläisvuoressa oli kaunista.
Ruska oli saaristossakin parhaimmillaan, ja varsinkin Riskeläisvuoressa oli kaunista.
Meren äärellä kiipeilyssä vaan on aina tietynlaista magiaa.
Meren äärellä kiipeilyssä vaan on aina tietynlaista magiaa.

Tampereen vahvistusten tehdessä lähtöä kotimatkalle suuntasimme Mikon kanssa lyhyelle juoksulenkille verryttelemään jumiutuneita lihaksia, ja sitten maatalolle saunomaan ja kokkaamaan. Aiempien Kustavin reissujen tapaan oli tällekin viikonlopulle varattu hyvät ruoat, ja ajan kanssa oli kivaa kokeilla uusia reseptejä. Viimeiselle kiipeilypäivälle olikin sitten jäljellä kasa projekteja, joita ei millään malttanut jättää enää odottamaan seuraavaa kevättä. Ensin käytiin Uhrikalliolla, jolta Mikko nappasi hienon liidin Sähköpaimenelta. Matka jatkui kohti Hopiavuorta, ja vihdoin ja viimein sain liidattua Sähköpillin ihan ylös asti. Vastahan sitä on kolmisen vuotta yritetty..

Säkkipilli en gång till, ja tällä kertaahan se vihdoin meni! Lisäjännitystä nousuun toi kamuun klipattu jammihanska.
Säkkipilli en gång till, ja tällä kertaahan se vihdoin meni! Lisäjännitystä nousuun toi kamuun klipattu jammihanska.
Jotain piti jättää myös seuraavaan kertaan. Pasuunaa (6) ei neljättä päivää kulutetuilla kiipeilylihaksilla enää tohdittu yrittää.
Jotain piti jättää myös seuraavaan kertaan. Pasuunaa (6) ei neljättä päivää kulutetuilla kiipeilylihaksilla enää tohdittu yrittää.
Ensimmäiseen Pioneeriin oli hyvä päättää onnistunut kiipeilyviikonloppu, ehkä jopa koko tämän kesän kiipeilykausi.
Ensimmäiseen Pioneeriin oli hyvä päättää onnistunut kiipeilyviikonloppu, ehkä jopa koko tämän kesän kiipeilykausi.

Kotimatkalla piti kaikkien onnistuneiden nousujen kunniaksi korkata yksi yli jäänyt saunaolut. Taakse jäi vielä monta reittiä joita ei ehditty edes yrittää, ja niitä joita yritettiin muttei päästy. Haasteellisuudestaan huolimatta Kustavista on itselleni tullut tärkeä kiipeilypaikka, johon tekee mieli palata aina uudestaan. Tänä kesänä ehdittiin saaristoon vain kerran, ensi kesänä on pakko päästä käymään useammin. Onneksi Jukan kanssa tuli paluumatkalla sovittua kevätkauden avaus meren jäältä Riskeläisvuoressa.

Hopiavuori, in all it's mighty. Kustavissa käydessä tulee usein sellainen olo, ettei Suomesta tarvitsisi niin usein ulkomailel kiipeilemään lähteä.
Hopiavuori, in all it’s mighty. Kustavissa käydessä tulee usein sellainen olo, ettei Suomesta tarvitsisi niin usein ulkomaille asti kiipeilemään lähteä.
Kustavissa kun on aina kivaa, vaikka reiteillä välillä vähän turpiin tuleekin :)
Kustavissa kun on aina kivaa, vaikka reiteillä välillä vähän turpiin tuleekin 🙂

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s