Leville on suomalaisittain melkeinpä käsittämättömän helppo matkustaa julkisilla Helsingin keskustasta. Ensin hankkiutuu tavalla tai toiselle lentokentälle, sitten siirtää itsensä ja haluamansa määrän varusteita lentokoneeseen, lentää Kittilään, hyppää ulos koneesta, nappaa varusteet mukaan ja kävelee linja-autoon joka vie kaiken keskelle Levin alppihengiseen kylään. Hotellimajoittuvat pääsevät aivan hotellin pihaan, muut joutuvat kävelemään sen matkan mitä lähimmältä hotellilta on majoituksen pihaan. Käsittämättömän helppoa!
Levin epätyypillisyys suomalaisittain ei jää saavutettavuuteen. Myös nykyinen laskettelukylä on suomalaisittain miltei käsittämätön suoritus. Ei varmaan missään päin Suomea ole sitten suuren muuttoliikkeen jälkeen tehty niin massiivista ihmisten asuttamiseen tai majoittamiseen tähtäävää rakennushanketta kuin Levillä. Nykyinen kylä nousi melkeinpä konkreettisesti tyhjästä keskelle ei mitään, mutta lopputulos on ainakin näin off season -aikaan onnistunut. Kylässä on mukavasti palveluita ja harrastamaan pääsee helposti. Varusteet löytyvät vaikkapa Zero Pointista aivan päärinteen juurelta halusi sitten lasketella, hiihtää, lumikenkäillä tai vaikkapa ajella fat bikella pitkin lumisia polkuja. Onneksi näin tammikuun puolivälissä ei ole tyypillinen lomakausi, joten myös vaimojensa tossun alta pakoon päässeet olutta kylän baareissa urakalla ryystävät urheat suomalaiset miehet loistavat poissaolollaan. Tämän ryhmän rohkeimmat yksilöthän ovat viime aikoina aivan iltapäivälehtien palstoja myöten valittaneet kovaa kohtaloaan naisten ikeen alla…jessus…pakko sanoa, että joskus kyllä hävettää olla suomalainen mies…
…mutta onneksi nämä reppanat eivät sesonkiaikanakaan pääse kyliltä pidemmälle, joten ladut ja rinteet sekä metsät ja tunturit ovat Leville talviurheilemaan tulleiden vapaassa käytössä. Olen aina verrannut Leviä Ylläkseen tai Pallakseen, enkä ole oikein keksinyt, että miksi ihmeessä tulisin Leville…? Levillä on tietysti elävä kylä, välillä liiankin elävä, mutta Ylläksellä on paremmat ladut ja rinteet ja Pallaksen kevättunnelma on uskomattoman maaginen ja laskumaastot rinteiden ulkopuolella ovat varmaankin Suomen parhaat. Näitä näkemyksiä ei tämäkään vierailu muuttanut, mutta vähitellen Leviltäkin paljastuu enemmän ja enemmän pieniä hienoja juttuja, Levin upean kylpylän lisäksi tietysti.
Meidän reissuryhmämme, minä, Päivi, Päivin sisko Elina ja äiti Leena, oli liikunnallisesti varsin sekalainen ryhmä. Leena keskittyi mökin ylläpitoon, kyläkävelyyn, gondolilla ajeluun ja kylpylän palveluihin. Päivi ja Elina testasivat laskettelua ensimmäistä kertaa, hiihtivät ja lumikenkäilivät. Minä tein kaikkea.
Saapumispäivänä aloitimme rinteestä. Päivi ja Elina päättivät molemmat käyttää 1,5 tuntia laskettelun alkeiden opettamiseen ja minä siis opetin, ensimmäistä kertaa muuten ikinä. No se kieltämättä näkyi. Alunperin olin ajatellut, että olisi menty aloittelemaan South Pointin helpoille rinteille, mutta kun tulkitsin hiihtobussiaikataulua vähän väärin, niin päätimme aloittaa ihan siitä Levin päärinteestä, se vino lentokentän levyinen tekele johon on saatu ympättyä ties miten monta hissiä, löytyy sompaa, ankkuria, tuolia kabiinia…
Päivi sai ensimmäisen harjoitteluvuoron ja heti alkuun missasin alaosan lasten rinteen, sellaisen hassun tuubin, jossa veikeä hihna vei hiihtäjiä ”ylös”. Seuraavaksi missasin sitten rinteen yläosan lasten rinteen, sellainen sompahissi ihan sen maisemahotellin vieressä. Niinpä lähdimme valumaan sitä lentokentän levyistä epämääräisen vinoa päärinnettä alas. Päivi siis ensimmäistä kertaa ikinä laskettelusuksilla. No rinne osoittautui vähän haastavaksi. Käännökset lähtivät sujumaan hyvin, mutta poikkirinteessä liukuminen sukset vierekkäin oli yllättävän vaikeaa. Ihmettelinkin, kun Pirjo sanoi pari viikko aiemmin Swinghillin keikalla, että hiihtokouluissa aloittelijat opettelevat ihan vain liukumaan sukset rinnakkain rinteen laidalta toiselle…itse kun olen liukunut noin 5-vuotiaasta asti tunturin rinteitä diagonaalisesti alas enemmän tai vähemmän holtillisesti, niin oli päässyt unohtumaan tämän perustaidon vaikeus…
No moninaisen sadattelun, pienen maanittelun ja väsyneiden jalkojen jälkeen pääsimme vihdon viimein rinteen alas asti. Olipahan ainakin jotain viihdettä yläpuolella tuolihississä palelevilla kanssalaskettelijoilla. Siinä rinteen lopun häämöttäessä taisi Päivi huomata sitten mainitun lasten tuubin ja niinpä suuntasimme sinne jatkamaan treenejä, huolimatta siitä, että Päivi oli hyvissä ajoin ennen päärinteen puoliväliä ilmoittanut, että jos täältä jotenkin päästään alas niin hän marssii suoraan kämpälle eikä koske ikinä enää laskettelusuksiin. No homma rupesikin heti sujumaan, kun rinne oli sopiva. Ilmeisesti kannattaisi aloittaa ihan helposta kun kyseessä on täysi aloittelija…
…ja niinhän se on, että virheistä täytyy ottaa oppia. Opetteluvuoro siirtyi Elinalle, joka saikin aloittaa harjoitukset tuubirinteestä. Käännökset lähtivät sujumaan jälleen nopeasti, joten siirryimme päärinteen yläosan lastenrinteeseen, joka on jo hieman isompi rinne kuin alaosan tuubirinne. Sielläkin homma edistyi mukavasti ja päätimme siirtyä päärinteeseen. Jälleen opettajan ammattitaidottomuus paljastui. Eipä tullut edelleenkään testattua sitä rinteen poikki laskemista sukset rinnakkain ja sepä osoittautui taas yhtä haastavaksi. Sadattelut jäivät tällä kertaa vähemmälle, mutta epätoivoa rinteen loppumattomuudesta riitti aivan yhtä paljon. Lopulta rinne kuitenkin loppui ja palattiin tuubitreeneihin. Tässä vaiheessa päätimme, että Elina jää treenaamaan poikittaisliukumista ja minä siirryn laskemaan omaa vauhtiani.
Levillä rinteet ovat usein varsin jäisiä, paljon laskijoita suhteellisen kapeissa rinteissä. Tällä kertaa ruuhkaa ei kuitenkaan ollut ja rinteet olivat suorastaan ihanteelliset jopa offisuksilla laskemiseen, jopa ikijäinen Levi Black. Hienoa! Itse asiassa ensimmäistä kertaa ikinä suorastaan nautin Levin äkkivinon päärinteenkin laskemisesta. Paikalla oli vain pari kompuroivaa venäläistä ja muutama oikea laskettelija. Niinpä vauhti kiihtyi lopulta varsin kovaksi, kunnes molemmat siteet laukesivat täydessä vauhdissa…veikeä tunne…yhtäkkiä huomaa laskevansa monoilla… No siitä sitten vain vatsalleen rinteen pintaan ja monojarrutuksella vauhti nollaan, vei muuten jonkun matkaa… Onneksi juuri silloin ei sattunut ketään lähelle, joten spurtti rinnettä ylös, sukset kainaloon ja vähin äänin jalkaan ja alas… Vähän epäilinkin, että siteet ei olleet tarpeeksi kireälle säädetty, mutta pitihän se testata. Kaatumisen jälkeen laskin vielä pari varovaista laskua ja kävin toteamassa, että Elina oli kuin olikin oppinut laskemaan rinteen poikki hallitusti sukset vierekkäin, siis sen tuubirinteen, no ensi kerralla isompaan sitten. Pois lähtiessä kävin vielä lainaamassa ruuvimeisseliä ja ruuvailin vähän siteitäni vain tajutakseni, että en tajua mitä ruuveja Dynafitin siteistä oikein pitäisi ruuvailla…kyllästyin ja lähdettiin kämpälle…
Lauantaina oli murtomaahiihtoaamupäivän vuoro. Aamulla menimme Päivin kanssa vuokraamaan sukset ja sauvat ja minulle myös monot ja siitä sitten ladulle. Hiihdimme noin 20 kilometrin lenkin Immeljärven kautta Kätkänlaavulle ja sieltä Kätkäjärven kautta takaisin Immeljärvelle ja mökille. Keli oli varsin miellyttävä, sopiva pakkanen ja lunta sateli, tosin paluumatkalla vastainen puhuri oli järven jäällä melkoinen. Lenkin jälkeen vaihdoin jalkaan laskettelusukset ja loppupäivän laskeskelin ympäriinsä Levin rinteitä ja uudet Coombackit tuntuivat entistä paremmilta. Päivi kävi sitten jossain vaiheessa iltaa palauttamassa meidän hiihtokamppeet.
Viimeinen päivä aloitettiin maisemaretkellä Gondolille. Hyppäsimme kaikki skibussiin ja ajelimme Gondolin juurelle ja siitä sitten porukalla maisemia ihailemaan huipulle. Keli oli hieno, taivas oli selkiytynyt ja pakkanen toki samalla kiristynyt, pakkaslukemat lähentelivät jo pariakymmentä, mutta aurinko valaisi komeasti matalalta taivaanrannasta ja maisemat olivat kertakaikkisen upeat! Kun oli saatu räpsittyä tarpeeksi kuvia, minä heitin sukset jalkaan ja muut hyppäsivät takaisin Gondoliin. Tällä kertaa tosiaan Levi Black oli niin mukavassa lumessa, että sen laskeminen jopa offisuksilla oli hauskaa. Kun pääsimme kaikki alas etsimme Leenalle odottelupaikan Gondolin ala-aseman kahvilasta, joka olikin vähän haastavaa, kun Levillä sattui juuri olemaan suurehkot laskettelukisat, no paikka löytyi.
Me muut lähdimme tallustelemaan metsään. Minä testaamaan uusia kamoja skinnailumoodissa, Päivi testaamaan joululahjalumikenkiä ja Elina testaamaan vuokraamon lumikenkiä. Olin pohtinut, että olisimme voineet kiivetä Kätkätunturille, mutta hieman googlailin, että se on kovin pusikkoinen laskea alas ja sinne olisi hieman matkaakin, joten lopulta totesin, että mitäpä sitä lähteä ”merta edemmäs kalaan”, noustaan Gondolin viereisiä metsiä vaan ylös.
Alkumatka oli hieman pusikkoa, mutta Tievalta tulevan siirtymärinteen jälkeen metsä muuttui varsin miellyttäväksi nousta ylöspäin. Vielä kun aurinko alkoi paistaa kauniisti satumaisen lumiseen metsään, niin mikäpä siinä oli kavuta ylöspäin. Kaikki kamat toimivat hienosti, niin sukset, nousukarvat, siteet, monot kuin lumikengätkin. Itse asiassa nousu oli todella miellyttävä! Kapusimme puurajan yläreunaan, jossa minä heitin nousukarvat reppuun ja käänsin siteet sekä monot laskuasentoon, Päivi ja Elina siirsivät vain suunnan alaspäin ja ajatuksensa laskeutumismoodiin.
Laskeminen suomalaisittain suorastaan pokkeuksellisen lumisessa satumetsässä miellyttävässä pakkaspuuterissa oli upeaa! Coombackit kulkivat kuin ajatus, tai jopa paremmin, ajatus sai levätä, kun sukset vain veivät parhaita reittejä alas pehmeässä lumessa… Suuri plussa Levillä tämä metsikkö! Kas kun en ennen ole tajunnut… No tunnetusti parempi myöhään kuin ei koskaan.
Lumikengillä laskeutuminen sen sijaan ei ollut joka kohdassa aivan yhtä simppeliä. Lumikengät on tietysti tarkoitettu pääosin nousemiseen ja alaspäin pito on pehmeässä lumessa rajallinen. Jyrkemmissä kohdissa pitääkin ottaa enemmän ”suksimainen” lähestymistapa ja ainahan sitä pehmeässä lumessa voi vaikka kieriä alas…
Lopulta jokainen meistä pääsi rinteen alas, kuka milläkin tyylillä. Leena löytyi sieltä minne hänet jätimme. Kapuaminen ja laskeminen oli aiheuttanut melkoisen nälän, joten söimme itse asiassa erittäin maittavan buffetlounaan. Lounaan päälle kävin vetäisemässä vielä kerran äskeisen metsän, tällä kertaa Gondolin avustuksella. Harmitti suorastaan, että vielä kovin lyhyt Lapin päivä alkoi jo hämärtyä eikä metsässä nähnyt laskea oikein enempää. Lähdin siitä sitten jatkamaan laskemista kylmenevässä illassa Levin rinteillä. Pitihän sitä käydä testaamassa myös kovia riitoja hiihtokeskusväen ja kunnan johdon kesken aiheuttanut etelärinteiden tuolihissi. Olihan se aika hieno! Kuomu edessä ja ilmeisesti lämmitetty penkki…ei turhasta riidelty… Lopulta pakkanen vei voiton ja päätin lähteä lämmittelemään mökin saunaan. Elina ja Leena olivat menneet katsastamaan Levin kylpylän, mutta itse päätin tyytyä saunaan.
Siinä sitten iltasella pakkaillessa rupesin ihmettelemään, että missähän minun talvikengät mahtaa olla…? Aikani pohdin kunnes tajusin, että taitaavat olla jääneet suksivuokraamolle edellisenä päivän, jessus! Minähän lähdin suoraan hiihtolenkin jälkeen laskettelemaan ja Päivi palautti minun sukset ja monot ja eihän Päiville tullut tietenkään mieleenkään, että minun kengät olivat vuokraamolla…että silleen… No ei kun katsomaan, että aukeaako vuokraamo ajoissa, onneksi aukesi. Aamulla monot jalassa vuokraamolle ja sieltähän ne kengät löytyi. Hienoa!
Noin periaatteessa paluumatka on yhtä yksinkertainen kuin meno. Levillä lentokenttäbussit on osutettu lähteville lennoille, bussista on lyhyt matka kentälle, kentällä ei paljoa tartte kävellä, kentällä on hyvä kahvila (no kallis niin kuin aina lentokentillä) ja koneeseen on lyhyt matka. Tällä kertaa tuli kuitenkin mutka, tai pikemminkin kupru, matkaan. Kun olimme jo hyvän aikaa istuneet koneessa, kapteeni kuulutti, että nyt on päässyt käymään niin, että laukkuja lastatessa koneeseen on aiheutettu lommo ja nyt pohditaan, että voimmeko lentää, joten eikun takaisin terminaaliin. Pohdinnan tueksi tarvittiin teknikko Helsingistä, joka saapui iltapäiväkoneella. Kaveri asteli alas koneesta, käveli lommon luo ja ilmeisesti totesi, että kyllä tällä lentää voi. Ja takaisin koneeseen. Mutta Kittilän lentokentälle on kyllä annettava plussaa. Kenttä on todellakin miellyttävän pieni ja varusteltu erinomaisesti mm. sähköpistokkeilla ja ilmaisella tehokkaalla wlanilla. Töiden tekeminen onnistui loistavasti teknikkoa odotellessa! Ja meidän jokaisen saama 15 euron ruokakuponki mahdollisti varsin kattavan kahvilan tarjonnan testaamisenkin. Laatu osoittautui erinomaiseksi! Lopulta siis pääsimme paluumatkalle ja se sujuikin ongelmitta. Helsingin kentällä vielä perinteinen reissuhodari ja sitten kotiin nukkumaan ja seuraavaa matkaa odottelemaan…
Kiipeilysohlot 