Toinen vanha klassikko tälle reissulle on La Saphir. Ei kyllä tiedetty koko reitistä ennen kuin oli kävelty lopulta Cassiksen ja uimarannan kautta En Vaun rotkoon ihmettelemään kuuluisaa kiipeilyrantaa. Oli välipäivä ja kiipeilykamat mukana enemmän tuttavien lapsia varten, mutta En Vaun rannalla evästäessä mietittiin mitä tehdä ja Rockfaxin toposta löytyi näppärä vaihtoehto palata Cassiksen suuntaan kiipeämällä. Ei siis tarvitsisi tampata vaellusreitin isoa mäkeä enää takaisin ylös.
En Vau sinäänsä on jo näkemisen arvoinen kuten koko Les Calanques. Kävelimme rantaa pitkin Cassiksesta ja näin En Vau on kolmas Calanq eli suomalaisittain lahden poukama. Näissä pääsee ainakin nyt keväällä omaan rauhaan – voi evästää ja uida. Tosin näin keväällä Välimeri on vähän vilpoinen, mutta hyvää teki silti. Alue on ihan jo kävelymielessä upea. Rantareittiä jatkuu Cassiksesta ilmeisesti kumpaankin suuntaan yhteensä ainakin reilut parikymmentä kilometriä. Lisäksi kiipeilyä olisi tarjolla paljon. Harmi ettei ehditty kierellä enempää.
Kiipeilystä jäi mieleen En Vaun Calanquen etelän puoleinen seinä. Kyseessä on ihan tasokasta trädiä/sekavarmisteista useamman köyden verran. Yllätti miten iso seinä oli kyseessä. Rantsussa istuskeli nyt muutamia kiipeilijöitä, jotka aina välillä lähti seinälle. Muutenkin meren puoleinen niemi olisi hieno huiputtaa kun varmasti pääsisi maisemamestoille. Meillä ei ollut kiiloja mukana, niin jäi kokeilematta.
Me siis vedettiin vanha klassikko eli La Saphir. Se nousee suoraan rantsusta Cassisin puolen ylängölle. Topoa lukiessa miettii, että onkohan minkään arvoinen ja hiekkarannalta katselee mielellään vastapuolen seiniä, mutta kun reitille lähtee tajuaa mikä on idea. Rockfaxin topo kyllä itse asiassa sanoo asian napakasti: Alpine-style climbing by the seaside. Sitähän se on. Alppireitti minikoossa uimarannalla. Ensin noustaan köysi ylös harjanteelle, joka on jo hauska paikka sinänsä. Käveltävää maastoa on pari köyttä ja loppuseinän eka pätkä jopa ihan kiivettävää. Viimeinen kolmosen pätkän voisi olettaa turhaksi, mutta kun tajuaa nousevansa erittäin ilmavaa kulmaa pitkin muiden ympärillä olevien pikkuhuippujen yläpuolelle, niin olo on hieno. Toppaus on harjanteen huipulle ja jopa siitä lähtevä polku tarjoaa aina vain uutta ihasteltavaa.
Ensin siis näyttävä harjanne ja todella näyttävät näköalat rannalle ja rotkoon. Sitten kiivetään loppuseinä ylängölle ja päästään vielä komeampien näköalojen äärelle. Laura näyttää mallia. Iltavalo siivilöityi todella nätisti seinälle kun me kiivettiin. Amatöörikuvaaja ilman photoshoppia ei osaa tehdä hetkelle ihan täyttä oikeutta, mutta kaunista oli.
En Vaun seinillä on kiivetty jo 100 vuotta, joten pieni varoituksen sana lasittumisesta. En ole koskaan nähnyt yhtä kiivettyä reittiä kuin La Saphir, mutta tällä greidillä sillä ei ole niin väliä. Muotoa on ja kiipeämisen taso ei ole se juttu. Silti se yksi vitosen kp oli kivaa menoa. Ei mitään siltäkään pois. Jossain Finalen pystysuorilla epätoivoisen liukkailla halkeamilla voivotellessa on kaukana tästä menosta. La Saphiren idea on kuitenkin olla turistina kauniissa paikassa eikä En Vaun poukamaa varmasti voi kokea samalla tavalla vain kävelemällä polut.
Muista reiteistä ja niiden laadusta ei ole tietoa kun ei ole niihin kädellä koskenut, mutta En Vaun iso seinä jäi mieleen. Tuonne pitää palata, joskus kevyen trädiräkin kanssa. Ei ehkä ihan pahimpaan rantaloma-aikaan, mutta niin että uiminen onnistuu ja siinä välissä kipaista jonkun reitin seinältä. Myös polkujuoksu-uinti-kombo olisi nannaa kaikille maastoduathlon harrastajille. Hieno paikka. Täytyy tulla uudestaan.
Kiipeilysohlot 