Le Grand Parcours

Vanhat klassikot ovat vanhoja klassikkoja. Niillä on tarina ja tietty tunnelma. Yleensä luonne on pyritty säilyttämään esimerkiksi pulttauksen osalta ja vaikkapa vastaantuleva vanhat kamat tai kauan käytetyt varmistuspuut kertovat tuoreille kiipeiliköille entisistä ajoista. Seinä on monesti ilmeinen jopa seutua hallitseva tekijä jota ihmiset ovat seuranneet päivittäin aikojen alusta asti. Myös linjat on monesti ilmeisiä kun ei ole vielä tarvinnut hakea variaatiota ja ensinousujen ajan kiipeily tietysti keskittyi eri juttuihin kuin nykyään. Kiipeilyssä tuleekin vastaan yleensä eri juttuja kuin uudemmilla reiteillä. Esimerkiksi Lofooteilla hyvä esimerkki on Svolvaer Geita. Siinä on nuo kaikki.

Niinpä vanhoja klassikoita on mukava kiivetä. Ne ovat osa kiipeilyturistin matkasuunnitelmaa ja antavat myös paljon itse kiipeilyn osalta. Kiipeily ei ole yleensä greidin puolesta vaativaa vaan reittien luonne, pituus ja olosuhteet asettavat enemmän haastetta. Joskus pääsee helpommalla ja voi viettää turistipäivää auringonpaisteessa ja joskus joutuu puristamaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Lähestymässä. Reitti näkyy taustalla hyvin. Ensin släbi alaseinä. Sitten könyämistä sekalaisessa maastossa harjanteen alkuun jolle noustaan ja kiivetään loppuun. Yläseinä noustaa isoa halkeamamuotoa pitkin, joka näkyy kuvassakin ulkokulman vieressä. Reitti toppaa suoraan korkeimmalle kohdalle.

Sainte Victoiren Le Grand Parcours on tällainen reitti. Sainte Victoire on Etelä-Provancen maamerkki ja moniin tauluihin maalattu Cezannen vuori. Varsinkin eteläseinämä on puhutellut ihmisiä vuosituhansia ja Le Grand Parcours nousee sen ilmeisimmästä kohtaa. Suoraan huipulle ja jyrkintä ulkokulmaa. Ensinousu on tehty 1967 ja reitti on edelleen suosittu. Nytkin meidän kanssa kiipesi kaksi muuta paria. 400m kalkkikivi trädireittinä se vaatii vähän enemmän kuin muut alaseinän pultatut monen köyden reitit ja kiipeämistä löytyy niin släbillä, harjanteella ja halkeamassa. Vaikeustaso on kävelystä jyrkkään kahvakkaaseen 5+ halkeamalinjaan.

Varsinkin reitin yläosan kolme vitosen köydenpituutta on hienoa menoa. Ensiksikin ollaan jo lähemmäs tuhannessa metrissä ja alla on juuri kiivetty harjanne. Siitä lähdetään kiipeämään leveää muodokasta halkeamaa. Toisena tulee jyrkempi lyhyt puristus samaa linjaa ja kolmanneksi vielä erittäin ilmavaa fleikeissä nojailua jonka jälkeen päästään pilarin huipulle komeaan ulkokulmaan etsimään viimeisen köyden helppo linja koko vuoren huipulle.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Topissa. Croix de Provance on Sainte Victoiren länsipäässä takana näkyvää Aixia kohti.

Meille sattui taas olosuhteet. Aamu aloitettiin postikorttikelissä, mutta ennen yläseinää ripsi jo vähän vettä ja jälleen kerran vahva pohjoistuuli alkoi puskemaan luihin ja ytimiin. Seinällä pääsi onneksi aika kivasti suojaan, mutta topissa ei tarvinnut kauaa ihmetellä kun keli oli mitä oli. Alas tullaan merkattua vaellusreittiä ja ehdittiin autoille mukavasti juuri ennen pimeää. Hieno pitkä päivä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Takaisin alas tuuli ja toppavarusteet päällä. Taustalla reitin yläseinä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s