Päivä 1

Itse vaellus alkoi Valgrisenchen kylästä, jos niitä paria taloa nyt kyläksi voi sanoa. Lähtöpaikka oli joka tapauksessa siinä mihin tie loppui. Ryhmämme koostui minun, Ninan ja Sailarittan lisäksi Sebastianista ja Staffanista, oppaastamme Petteristä sekä aspiranttiopas Callesta, joka oli ruotsalainen. Tavallaan hauska juttu oli se, että Sebastian asuu New Yorkissa ja Staffan Pietarissa, vaikka ihan suomalaisia ovatkin molemmat.

Ensimmäinen päivä oli käytännössä loivaa yhtämittaista nousua paahtavassa auringossa. Puolimatkassa oli pieni lasku ja jossain vaiheessa pidettiin lounastauko. Välillä tuli pohdittua, että miten ihmeessä maailmassa voi olla näin pitkiä nousuja? Etenkin, kun emme edes lähteneet liikkeelle Aostan laakson pohjalta ja vielä seuraavana päivänä jatkoimme puolipäivää ylöspäin. No kaikkea maailmassa on. Nouseminen ei kuitenkaan ollut kovinkaan vaikeaa, mitä nyt hetkeksi jouduimme laittamaan suksiraudat ettei luiskahdettu viereiseen jokeen. Yllättävän uuvuttava nousu päättyi lopulta Rifugio Mario Bezzille. Siellä sitten normaalit rituaalit. Olutta, lemon soodaa, sipsejä, kuivalihaa, maleskelua, illallinen ja nukkumista. Vaikka ensimmäisen päivän reitti ei suuria nousu- tai laskuelämyksiä tarjonnutkaan, niin maisemat ne taas vaan mykistivät!

Viitat olivat hyvät ja oikealla näkyy päivän ainoa lasku…

Nousua riitti…ja aurinkoa…

Päivä 2

Aamulla normaaliin tapaan aamiainen ja liikkeelle. Alkumatkasta oli suorastaan kylmä. Etenimme aivan laakson perälle, josta lähdimme ylöspäin. Välillä nousimme nousukarvoilla, välillä suksiraudoilla ja pari jyrkintä pätkää monoilla sukset repuissa kiinni. Toisella monopätkällä putosin suhteellisen syvälle lumeen, kun askelmat pettivät, mutta onneksi vieressä oli iso kivi, josta löytyi kunnon kahva ja siitä pienellä kiipeilymuuvilla vaan ylös ja eteenpäin. Melko pian viileän aamun jälkeen aurinko alkoi lämmittää ja erityisesti nousun loppuosan loivasti nouseva laakso oli paahteinen.

Sitten taas jonossa ylöspäin…oliks huippu jo kohta…no ei…

Nousun jälkeen alkoi luonnollisesti lasku ja heti kiitettävän jyrkästi, jos jyrkästä tykkää. Oppaamme Petter arvioi, että laskun alkuosa olisi ollut peräti 45 asteista ja se me laskettiinkin varovasti liu’utellen, ei saanut kuulemma tehdä käännöksiä, mikä oli ehkä ihan hyväkin, kun oli taas pitkästä aikaa laskemassa ensimmäistä varsinaista laskua raskaan repun kanssa, tasapainon rutinoituminen vie aina hetken. Heti yläjyrkän jälkeen pääsimme kuitenkin laskemaan mukavalla lumella edelleen mukavan jyrkkää mäkeä, jonka jälkeen lounastimme upeissa maisemissa.

Vielä pieni nousu lounaan jälkeen ja sitten taas alamäkeen. Välillä liu’uttelimme jyrkempiä kohtia varovasti ja välillä laskimme reippaasti hienoja rinteitä kohti Rifugio Benevoloa, joka osoittautui melkoiseksi turistirysäksi. Maja oli avan täyteen ammuttu ja ihmisiä oli saatu tungettua huoneisiin käsittämätön määrä. No eipä siinä mitään, majalla taas oluet, limut, glögit, kaakot, kakut ja illallinen.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Päivä 3

Seuraava päivä aukeni jälleen kauniina ja ohjelmassa oli Punta Galisen (3346 m) valloitus. Tosin ryhmäkokomme koki sellaisen pienen takaiskun, että Staffan ja Sebastian huilailivat. Staffan oli hankkinut jättikokoisen hiertymän kantapäähänsä ja Sebastian palautteli vielä voimiaan influenssan jäljiltä.

Kaikesta huolimatta viiden hengen iskujoukkomme lähti reippaasti nousemaan kohti Punta Galisea ja tällä kertaa Callen johdolla Petterin seuraillessa jonon hännillä. Nousu alkoi loivasti navakassa ja kylmässä tuulessa. Alkumatkasta lumi oli suorastaan jäistä ja hetkeksi laitoimme suksiraudat, jotta kukaan ei tälläkään kertaa luiskahda viereiseen jokeen. Lisäksi kapusimme pienen jyrkkäreunaisen kurun sukset olalla, mutta muutoin kuljimme ylöspäin nousukarvoilla mukavan pehmeässä lumessa.

Alun loivien osuuksien jälkeen nousu oli melko jyrkkä ja raskas. Alun puhuri oli tyyntynyt auringon esiin tulon myötä ja nousu oli jälleen varsin lämmin, kunnes ylempänä tuuli iski kimppuumme entistä tuimempana. Löysimme kuitenkin suojaisen ja aurinkoisen lämpimän lounaspaikan suurten paljaiden kallioiden takaa. Lounaspaikkamme oli itse asiassa niin mukava ja maisemat jälleen kerran niin mykistävät ettei siitä olisi tehnyt mieli lähteä mihinkään.

 

Huipulle kuitenkin piti nousta. Olimme varautuneet loppunousuun jääraudoilla, mutta niille ei ollut tarvetta. Huipulle sattui samaan aikaan pari muutakin ryhmää, mutta eipä siinä sen kummempaa kuin huippukuvat, ”vuoritervehdys”, maisemien ihailua ja alaspäin.

Lasku olikin reissun alkuosan upein osuus! Laskimme upeita rinteitä täydellisen pehmeässä lumessa. Yksi pätkä oli jopa täysin koskematon ja oppaamme Calle antoikin tälle osuudelle ohjeeksi, että kaverin laskureittiä ei sitten saa leikata vaan jokaisen tulee laskea oma linjansa koskemattomaan lumeen. Eräällä toisella hieman kovempaan vauhtiin houkutelleella pitkähköllä pehmeällä pätkällä tuli ”unohdettua” Petterin ainainen neuvo riittävän tiheästä käännösvälistä… No siinä laskiessa jo kävi mielessä, että tämä ei nyt mene ihan ”oppikirjan mukaan” ja pahaksi onneksi Petter tarkkailee juuri tänään tilannetta koko joukon viimeisenä. Ja niinhän siinä kävi, että aina luotettavan oppaamme palaute oli välitön, mutta toisaalta fantastisten olosuhteiden takia sain tämän ”hairahduksen” anteeksi, näissä olosuhteissa saa kuulemma pitää hauskaakin…ainakin ihan pienen hetken… Mutta todella harvoin pääsee laskemaan näin upeita laskuja tällaisessa lumessa!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Upeiden laskujen jälkeen saavuimme majalle luonnollisesti erittäin tyytyväisinä. Kiittelimme kovasti Callea hienosti vedetystä päivästä. Erityiskiitos täytyy antaa jäähakulla tehdyistä lapin käännöksen apuaskelmista muutamassa paikassa nousun aikana! Meitä kaikkia aivan varmasti harmitti Staffanin ja Sebastianin puolesta. Mutta onneksi Staffanin jalka oli jo parempaan päin, tai ei ainakaan pahempaan…ja kaikesta huolimatta Sebastian jaksoi iloiseen ja avuliaaseen tapaansa kysyä meiltä after ski juomatoiveet ja noutaa ne majan baarista suoraan terassille. Oikein mukavaa tuollainen palvelu!

Tässä siis reissumme kolme ensimmäistä päivää. Nina lupasi tarinoida retken loppuosasta eli ne viimeiset kolme päivä…

…mutta tähän loppuun kuitenkin vielä pari positiivista sanaa oppaistamme minunkin puolestani. Seurailimme kolmannen päivän Punta Galisen nousun aikana samalle huipulle matkalla ollutta kolmen hengen ruotsalaista ryhmää joilla oli opas ilmeisesti Verbieristä. Ryhmäläisillä ei tuntunut olevan hajuakaan miten nousukarvoilla liikutaan, miten tehdään lapin käännöksiä ja ylipäänsä liikkuminen tuntui tapahtuvan omituisen sekavassa muodostelmassa eikä suksirautojakaan joko ollut mukana tai ainakaan niitä ei käytetty. Opasta tuntui kiinnostavan kaikkein eniten nuoren ruotsalaisnaisen kanssa jutustelu ja mukana ollut pariskunta sai roikkua perässä miten kykeni. Tuli todellakn mieleen, että onneksi meillä on pätevät oppaat, jotka todella välittävät asiakkaidensa turvallisuudesta ja myös opettavat vuorilla liikkumisen taitoja meille opastuksen lomassa. Joten suosittelen kaikille suomalaisille suosimaan meidän omia vastuuntuntoisia ja päteviä UIAGM-oppaita tai heidän yhteistyökumppaneitaan sen sijaan, että hankkii oppaan haku-ammunnalla alppikohteiden opastoimistoista. Kyllähän hekin varmasti perusasiat hoitavat, mutta paljon enemmän reissusta saa irti, kun oppaat ovat todella motivoituneita työhönsä ja välittävät asiakkaistaan. Joten suuret kiitokset vielä oppaillemme Petterille ja Callelle!

Ja kun tässä nyt analysoidaan, niin analysoidaan vielä hieman ryhmämme dynamiikkaa. Oli varsin mielenkiintoista nähdä kuinka hyvin ”monikansallinen” sakkimme hioitui muutamassa päivässä toimivaksi ryhmäksi. Vaikka kaikki olivat Callea lukuunottamatta suomalaisia, niin Sebastian kuitenkin oli jo kotiutunut Amerikkaan ja Staffan Venäjälle. Sebastian ja Staffan tunsivat toisensa ennestään, kuten minä, Nina ja Sailarittakin toisemme. Callelle kaikki olivat vieraita, mutta Petterillä taisi olla joku kosketuspinta kaikkiin ennestään, tosin Sebastian oli käsittääkseni ensimmäistä kertaa Petterin asiakkaana. Sanoisin, että tässä olisi ollut ainekset jopa ”heterogeenisen” ryhmän ”separoitumiselle”, mutta hyvin pian alkoi tuntua siltä, että olimme todellakin yksi ryhmä, joka yhdessä pyrki eteenpäin vuorilla päivästä toiseen ja kun pieniä vastoinkäymisiä tuli, niin niissä autettiin pyyteettömästi. Myös yhteinen ”huumoritaajuus” löytyi ja ryhmänne oli kaikin puolin onnistunut kokonaisuus. Joten tähän loppuun kiitokset ryhmäläisillekin hienosta reissusta!