Berner Oberlandin vaellus 2016, osa 4: Päivät 5&6

Päivä 5
Ja sitten tämän alppistoorin viimeinen osa. Aamulla viimeisen kerran ainakin tällä erää Konkordiahütten kamalat portaat alas ja jäätikölle aloittamaan hivuttava ja loputon nousu kohti vuorenhuippua nimeltään Äbeni Flue. Nousu oli ehkä kaikista loputtomista nousuista loputtomin. Nousu satulalle, jonka yläpuolella vaihdoimme sukset jäärautoihin ja toisen sauvan jäähakkuun, kesti ja kesti ja kesti… Tähän voisi todeta ”vanhemman polven” kenties muistaman YLEn radiojuontajan tyyliin, että eräs kuuluisa ”laulu- ja soitinyhtyekin” on todennut suositussa ”omassa sävellyksessä ja sanoituksessaan”, että ”nothing lasts forever, not even the cold November rain”, niinpä myös tämä loputon hivutus päättyi ja pääsimme nousun mielenkiintoiseen osuuteen. 

Aikaisten aamujen hyvä puoli on kyllä aamun upea valo!
Ja taas mennään…
…ylöspäin näitä lumikenttiä, hitaasti, mutta varmasti…
…ja sitten saadaan sukset…
…reppuun, jääraudat jalkaan ja köysistö kuntoon.
Sukset siis reppuun, jääraudat monoihin, hakku käteen ja ylöspäin…ja nyt jo ihan jyrkkää…Rasse jopa varmisti meitä kahdella jääruuvilla ja vielä hakulla… Jyrkimmässä kohdassa piti jo ihan kiivetä, onneksi edellinen opas oli hakannut hyvät askelmat, mutta silti olo oli epävarma kun en ole ikinä kiivennyt minkäänlaista jäätä. Jouduin vielä odottelemaan ikuisuuden jyrkimmässä kohdassa, kun Sailaritta ruuvaili jääruuvia irti. Siinä alkoi vähän pohkeet puutua. Lopulta oli pakko rohkaistua siirtelemään jalkoja ja niin vain ne raudat pysyi seinässä kiinni. Oho! Siinä tuli pohdittua, että mitä tapahtuisi, jos minä painavimpana putoaisin? No varmaan vetäisin kaikki perässäni. Kestäisikö Rassen jäähakku varmistus? No kaippa siinä voisi hyvinkin käydä… Edellinen jääruuvi onnistuttiin tiputtamaan, mutta onneksi se tarttui hieman alempana jollekin hyllylle ja perässä tullut pariskunta sai pelastettua ruuvin. Niin ja minähän olin aamuhässäkässä unohtanut Rassen minun huoleksi antaman köyden majalle…onneksi Rasse oli tulossa takaisin heti seuraavalla viikolla…

Tuolta me tultiin, seuraavien sukset pilkistää…
…nyt pilkistää vähän enemmän jo…
…ja taas selfie huipulla…
…ja ne muutkin…
…ja maisemat.

Kaikista putoamispohdiskeluista huolimatta kukaan ei pudonnut ja pääsimme Äbeni Fluen huipulle korkeuteen 3962 metriä. Huipulta oli mukava lasku alas jäätikölle, jossa pidimme lounastauon. Siitä sitten mukavaa hyvävauhtista ”latulaskua” alas Hollandiahüttelle (3240 m).

Ensin lounas ja…
…ja sitten upealla paikalla oleva maja.
Huomenna lasketaan sitten tuonne missä lumi loppuu…

Tämä maja oli todella upealla paikalla korkealla jyrkänteellä alaspäin vievän laakson suulla ja muutenkin varsin persoonallinen. Mutta mitä ihmettä sveitsiläiset ajattelevat ihmisen vaatimasta nukkumatilasta? Tilaa oli ehkä maksimissaan puoli metriä per nukkuja ja tarkoitus oli, että joka toinen nukkuu toiseen suuntaan ja joka toinen toiseen suuntaan… Mitä ihmettä!? Mikä ajaa kansakunnan tällaiseen? Rahanhimo vai hinku vuorille? En tajua? Ja majahan oli siis aivan täyteen ammuttu! En ole ikinä törmännyt vastaavaan Italiassa, Ranskassa, Ruotsissa, Norjassa tai Suomessa…uskomatonta! Sanomattakin lienee selvää, että yö oli katastrofaalisen hirveä…

Päivä 6

…mutta siitäkin selvittiin ja taas lähdettiin aamulla aikaisin (olikohan tällä kertaa kuitenkin ”vasta” seiskan pintaan) ylöspäin. Nousu oli tällä kertaa korkeuseroltaan maltillinen. Anujochin sola tuli vastaan jo 3629 metrin korkeudessa. Siinä vaihdoimme jälleen jääraudat monoihin ja tartuimme hakkuun. Tällä kertaa lumiset osat harjanteesta olivat ihan ”sunnuntaikävekyä”, mutta pieni kalliopätkä vaati vähän taiteilua ensin kapealla hyllyllä sukset repussa ja sitten pikku pätkän takaperin laskeutuen pientä ränniä alas. Siinä kohtaa Rasse totesi leveä hymy naamallaan:”Ville, tämä on nyt sitä alppikiipeilyä!”. Ja oppia alppikiipeilyn ihmeellisyyksistä tosiaan tuli tällä reissulla. Ihan hienoa touhua! Mukavan harjannekävelyn jälkeen päädyimme Mittaghornin huipulle 3892 metrin korkeuteen. Huiputus oli vähän niin kuin meidän synttärilahja Sailarittalle, joka täytti juuri tänään vuosia. Onnea vielä näin jälkikäteenkin! 

Näitä aamujen…

…maagisia valoja ei voi…
…kyllä kuin hämmästellä!
Vielä kerran…
…kerran sukset reppuun ja maagisten maisemien kautta….

…huipulle jossa otettiin Sailarittan synttärikuva. Onnea!


Huipulta alkoi todella upea lasku halki jäätiköiden Langgletscherin laaksoon. Korkeuseroa noin 2000 metriä! Alkuosa jyrkkää, mutta ihan hyvää lunta. Pian alkoi upean näköinen railo- ja serakkialue, jossa lumi oli kuitenkin huonompaa ja varovaisuus tarpeen. Yhdessä kohdassa ihmettelin, kun Rasse hetken katselun jälkeen suuntasi täysin eri suuntasi kuin kaikki aiemmat laskijat. Alempana Rasse sitten näytti meille, että ne ”kaikki muut” olivat laskeneet jättimäisen railon yli ainakin hieman huteran näköistä lumisiltaa pitkin. Kyllä pätevä opas on hintansa väärtti! Tässä kieppeillä raikot loppuivat ja päätin yrittää korjata rikkoutuneen sompani, kun olin jo kahdesti mätkähtänyt naamalleni kun olin yrittänyt nojata sommattomaan sauvaan ja läpihän se meni lumesta kuin kuuma veitsi voista. Tästä kuitenkin alkoi aivan upeat jäätikkökentät! Juuri sopivasti pehmeää kevätlunta kovan pohjan päällä ja tilaa päästellä vaikka kuinka! Loppuosassa ennen laaksoa mukavasti mutkittelevaa profiilia ja vielä laaksossa jonkin matkaa hyvää pätkää ennen kuin laakso loiveni hiihtelyksi. Korkeuseroa todellakin noin 2000 metriä ja mahtava yhtenäinen rinne, upeaa!
Tästä se lähtee…
…tämän reissun…
…viimeinen…
…miltei loputon lasku…

…halki upean jäätikön!

Varsinaisen laskun jälkeen hiihdeltiin loivaa laaksoa alaspäin leppoisasti liu’utellen, hieman tiukemmien lykkien, reippaasti tampaten, lumettomia kohtia varovasti kiertäen tai tiukkoja mutkia vauhdikkaasti pujotellen. Pari kilometriä ennen Blattenin kylää lumet loppuivat ja loppumatkan kävelimme tietä pitkin. Kylä sijaitsi noin 1500 metrin korkeudessa, joten korkeuseroa tuli tälle päivälle todella reippaasti! Kylässä kävelimme suoraan Rassen tunteman ravintolan terassille tarkoituksena lounastaa. Lounasaika oli päässyt kuitenkin loppumaan ja saimme eteemme ”vain” hervottoman kasan juustoja ja leikkeleitä. Mikäs niitä oli nauttiessa oluen ja auringon kera! Lounaan jälkeen sitten postibussilla lähimmälle rautatieasemalle ja sieltä parin vaihdon kautta takaisin Grindelwaldiin. Hienoa muuten, että Sveitsissä postibussissa on peräkärry suksille toukokuussa! Myös junien eteisten suksitelineet on hieno juttu! 
Todellinen talvilajien ystävä tekee talven viimeisen vaelluksensa silloin kun alhaalla laaksossa lumi on jo vähissä…
…ja viimein loppuu.
Tämän reissun viimeinen selfie.
Loppumatka kävellen, näin opas kantaa suksia.
Aivan kylän porteilla.
Lounasta….
…nam!
Hänellä on siesta.
Tyylikkäästi postibussilla pois…

Sveitsi on upea maa ja meidän reissumme oli loistava! Suuret kiitokset vielä sekä oppaallemme Rasselle että koko porukallemme eli Ninalle, Pirjalle ja Sailarittalle!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s