Moni suomalainen suunnistaa juhannuksena jonnekin pusikkoon, joka usein sijaitsee järven rannalla. Mukaan otetaan kaljakoreja tai runsaasti muuta alkoholia. Kun matkaeväitä on nautittu riittävästi, yleensä jossain vaiheessa aamuyöstä, ryhdytään pohtimaan, että pitäisikö lähteä vaikkapa soutelemaan niin pääsisi ainakin pakoon ympäröivää hyttysparvea, jos tajunnan taso ylipäänsä riittää hyttysten havaitsemiseen, mutta järvelle nyt on kuitenkin päästävä, ollaanhan me PERKELE suomalaisia ”miehiä”! Ja kun juomapuolesta on tullut pidettyä huolta, niin tarpeille on tietysti päästävä ja koska soutelija on siis luultavimmin mies, noustaan veneessä seisomaan ja sitten saadaan nimi lehteen sen ensimmäisen ja viimeisen kerran, tai tuskin edes nimeä lehteen, mutta numeroksi juhannustilastoihin kuitenkin…
Noin, juhannusepistola on hoidettu, joten itse asiaan. Vaikka yllä kuvattu suomalainen juhannus kuulostaakin äärimmäisen ”houkuttelevalta”, päätimme Veskun kanssa suunnata juhannuksen viettoon Aostaan, kun minäkin satuin olemaan jo valmiiksi Italiassa ja Vesku oli tulossa Sohlojen hovikurssittajan Petterin organisoimalle kurssille La Graveen.
Niinpä minä hilasin itseni Malpensan kentälle torstai-iltana ja suuntasimme Veskun vuokra-auton keulan kohti niin tuttua ja jo melkeinpä kodikasta Aostan laaksoa. Olin löytänyt meille matkan varrelta mukavan majoituksen, josta saimme myös erinomaisen aamiaisen edullisesti.
Alkuperäinen suunnitelmamme oli mennä Dalmazzin majalle (noin 2700 m korkeudessa) aivan Aostan laakson päähän Mont Blancin läheisyyteen kiipeilemään pitkiä kallioreittejä, mutta sääennuste huoletti. Alueelle luvattiin perjantai-illaksi ja lauantaiaamuksi runsasta sadetta ja ukkosmyrskyjä. Ei kovin hauskaa säätä siis noissa korkeuksissa. Kun ennuste ei parantunut, päätimmekin kalliokiiipeilyn sijaan keskittyä alppikiipeilyyn ja suunnata kohti Gran Paradison huippua (reilu 4000 m). Ai, että onko fiksua mennä vielä korkeammalle, jos sää ennuste alueelle on huono? No ei…mutta Gran Paradison alueelle ennuste oli pikkaisen parempi…
Aamiaisen jälkeen perjantaiaamuna suuntasimme kauppaan ostamaan eväitä vuorelle ja sen jälkeen kohti Pontin kylän parkkipaikkaa, josta lähdimme nousemaan Rifugio Vittorio Emanuelle II:lle. Pääsiäisen hiihtovaelluksella (vaelluksen loppuosan blogijuttu vielä kirjoittamatta, mutta ehkä sekin vielä hoituu…) olimme siis vuoren toisella reunalla sijaitsevalla Rifugio Chabodilla, josta pääsee myös Gran Paradison huipulle, mutta koska tarkoitus oli mennä nimenomaan Dalmazzille, emme olleet sen enempää opiskelleet Gran Paradison reittejä, tiesimme vain, että perusreitti Vittorio Emanuel m nen rifugiolta on helppo ja paljon kuljettu, joten päätimme suunnistaa sinne.
Veskulle juhannuksen vieton yksi tarkoitus oli akklimatisoitua seuraavan viikon kurssia varten. Ensimmäisen päivän leppoisa reilun parin tunnin nousu halki kauniin metsän ja vuoristomaiseman noin 2000 metrin korkeudella sijaitsevalta parkkipaikalta noin 2700 metrissä sijaitsevalle majalle oli mitä parhainta totuttelua korkeaan ilmanalaan. Minulle korkeus tuntui suorastaan hyvältä. Kevään hiihtovaellukset ja 3 viikkoa Kolumbiassa ja vielä pari päivää Smoky Mountainsilla olivat selkeästi auttaneet. Iltapäivän makoilimme leppoisasti auringossa pihamajan terassilla upeita maisemia katsellen. Taivas tuntui pysyvän kirkkaana ja melkein rupesi jo harmittamaan, kun ei menty Dalmazzille. Iltapäivän kääntyessä iltaan, synkkiä pilviä alkoi kuitenkin kertyä ensin eteläpuolisten vuorten taakse ja sitten myös länsitaivaalle Dalmazzin suuntaan, joten ehkä päätös oli kutenkin oikea.
Rifugio Vittorio Emanuelelle tullaan siksi, että halutaan kiivetä Gran Paradison huipulle, joten aamaisajat ovat sen mukaiset. Ensimmäinen vuoro on klo 03:30 ja siitä puolen tunnin välein klo 05:00 saakka, tai saa aamiaista varmaan sen jälkeenkin, mutta vuorelle ei ehkä kannata enää lähteä, vaikka moni näytti kyllä lähtevän. No Vesku olisi ottanut tietysti ensimmäisen ajan ja minä taas aamu-unisena viimeisen. Vesku kuitenkin erehtyi ehdottomaan ”vain” kello neljää, joten minä pääsin ehdottamaan ”kompromissina” puoli viittä. Myöhemmin kylläkin osoittautui, että olisi vaan pitänyt kuunnella Veskua… No mutta, huolimatta siitä, että majassa ei vuoristomajojen yleiseen tapaan ollut nettiä, ilta sujui rattoisasti erinomaisen illallisen ja halvan viinin äärellä jutustellen ja nukkumaankin piti käydä ajoissa, koska herätys oli erittäin aikaisin…ne ”alppilähdöt”…
Aamiaiselle herättiin siis samoihin aikoihin kuin se klassinen suomalaismies suunnittelee lähtevänsä sille viimeiselle souturetkelleen ja matkalla kohti huippua oltiin jo klo 05. Nousumme eteni hyvää tahtia ja vähitellen saimme kiinni aiemmin lähteneitä ryhmiä, mutta valitettavasti emme riittävästi vaan törmäsimme huippuharjanteella ikävään ruuhkaan. Nousu kulkee alkumatkan polulla kivirakan keskellä halki lumilaikkujen. Vähitellen lumi lisääntyy ja siirrytään jäätikölle. Useinhan jäätiköllä kuljetaan köysistönä, mutta nousu oli kuitenkin sen verran helppoa ja toisaalta meillä olisi ollut äärimmäinen huono tuuri, jos kukaan edellä menneistä massiivisista ryhmistä ei olisi tippunut railoon vaan jompi kumpi meistä olisi ollut se ensimmäinen. Pääsimme myös nopeammin eteenpäin ilman köyttä, vaikka tietysti minulle köyden kantajana olisi ollut helpompaa, jos olisin saanut köyden pois selästä etenkin kun meidän köysi ei ollut mikään kevyt alppiköysi vaan 60 metrinen noin 8 mm paksu tuplaköysistön toinen puolikas. Nopea eteneminen oli kuitenkin ihan plussaa, koska vaikka taivas oli kirkas ja aamu kaunis, niin sääennuste oli lupaillut silti epävakaista ilmanalaa.
Etenimme siis jääraudat jalassa ihan hyvää tahtia kohti huippua ja pääsimme ongelmitta huippuharjanteelle, jossa jäätävän tuulen lisäksi vastassamme oli turistiryhmien aiheuttama ruuhka. Harjanteella on pari ilmavampaa ja vaikeampaa kohtaa joista jälkimmäisessä on myös pultit varmistamista varten. Kapea harjanne tukkiutuu nopeasti kun oppaat kuljettavat ja varmistavat osittain hyvinkin pelokkaan näköisiä joko erittäin vähän tai ei lainkaan aiemmin kiivenneitä asiakkaitaan. Ensin juutuimme ensimmäiseen ”kruksiin” ja jonkun hetken jäätävässä tuulessa seisoskelun jälkeen huomasin, että sormeni alkavat mennä tunnottomiksi, joten ryhdyin kaivamaan untuvatakkia repusta. Sillävälin Vesku oli päässyt ensimmäisen tukkeuman ohi ja minä menin perässä. Kiistatta siinä oli aika jännä paikka sellaiselle joka ei kiipeilyä ole harrastanut. Päädyimme siis harjanteen pultatun osan alkuun, sellaisen lyhyen kiven heiton päähän huippua merkkaavasta Madonna-patsaasta, mutta tässä vaiheessa huippuharjanteen touhu alkoi kyllästyttää ja kun vielä olimme jo jonkun aikaa seuranneet uhkaavia ukkospilviä vuoren eteläpuolen laaksoissa, päätimme, että olemme riittävästi huipulla ja on aika lähteä takaisin.
Laskeutuminen harjanteella näytti nousemistakin haastavammalta, joten otimme köyden käyttöömme. Pääsimme ruuhkan läpi harjanteelta takaisin lumirinteille ja jatkoimme köysistönä kunnes pääsimme niin alas ettei jäätävä tuuli enää käynyt luihin ja ytimiin. Nousun aikana näimme pari kaveria tulossa alaspäin suksien kanssa. Kävi tietysti mielessä, että nyt kun olisi sukset, niin sitä olisi pian takaisin majalla. Vaikka lumi ei kyllä ollut kovin houkuttelevaa laskemiseen. Ylärinteiden kovalla ja sileällä pinnalla se olisi vielä ollut ihan OK, mutta alempien rinteiden korpulla ja loppuosan sohjossa ei. Mielenkiintoista huomata, että korppu on pahinta myös jalan. Minulla kun ei ollut edes sauvaa mukana, täällähän piti kiivetä kalliota, toikkarointi satunnaisesti ja epätasaisesti jalan alla pettävällä lumella oli lähinnä kamalaa! Laskeutuminen kuitenkin sujui ihan hyvin kunnes tulimme paikkaan, jossa otimme jääraudat pois kengistämme, näköetäisyydelle, ehkä noin 15 minuutin kävelymatkan päähän majasta. Siinä kohti saimme niskaamme aivan järkyttävän ukkosmyrskyn. Rakeita tuli vaakatasossa, tuli riepotti kaikkea, ukkonen kumisi ja varmaan salamoikin, mutta kun ei uskaltanut katsoa. Ryhdyin vetämään sadevaatteita nopeasti päälleni ja asetin repussa olleen kypäräni kiven koloon, jotta tuuli ei vie kypärää ja sen verran siinä oli hässäkkää, että sinnehän se kypärä myös jäi… Harmillista, mutta ehkä toisaalta parempi, että vuori oti meiltä ”palkkioksi” yhden kypärän kuin että meistä olisi tullut tilastomerkintä iltapäivälehtien palstoille juhannusveneilijöiden rinnalle. Saahan noita uusia kypäriä kaupasta ja löytyyhän niitä ennestään kaappien perukoiltakin lisää.
Pääsimme siis onnellisesti rifugiolle, tosin märkinä ja kylmissämme. Majalla oli hirveä hässäkkä ja pakkasimme vain nopeasti kamamme, jotka olimme jättäneet majalle odottamaan paluutamme. Ja tietysti pidin Veskulle lupaukseni (tai uhkaukseni) Genepeistä huiputuksen kunniaksi. Genepi-juoma on siis grappaa, jossa on uitettu korkealla kasvavaa genepi-nimistä kasvia ja lopuksi hieman makeutettu. Vähän havupuun makuinen juoma on erittäin suosittu vuorilla Italian ja Ranskan rajaseuduilla ja se on varmaan ainoa väkevä alkoholijuoma, joka on minun mielestäni oikeasti hyvää! Siinä me sitten hörpimme Genepit rifugion terassilla paossa majan sisäosien ryysistä ukkosmyrskyn viimeisten pisaroiden ja etääntyvän ukkosen jyrinän luodessa tunnelmaa. Aika hieno fiilis siinä tilanteessa loppujen lopuksi!
Mutta eipä siinä auttanut jäädä fiilistelemään. Uusia ukkosia saattoi olla tulossa ja laaksoon oli vielä matkaa, joten lähdimme nopeasti alaspäin. Sää kuitenkin selkiytyi ja lopulta laskeuduimme kauniissa ja lämpimässä auringon paisteessa kohti parkkipaikkaa ja siellä odottavaa autoa. Länsitaivaalla kuitenkin näkyi edelleen tummia pilviä, joten totesimme, että Gran Paradison huiputus Dalmazzin majan sijaan oli erinomainen päätös!
Kiipeilysohlot 