Kiikkustuolissa varvasta parannellessa on hyvä muistella viime kesän seikkailuja. Kävin juuri salilla, mutta ei se oikein taas ollut sama kuin graniitin kiipeäminen. Ei edes lähellä, vaikka ihan hyvä treeni olikin.

Viime syyskuussa olimme Lauran kanssa alppimaisemissa etsimässä korkeampaa ilmanalaa joka on ollut jo parin kesän ajan kantava teema lomareissuilla. Taaskin kyllä pysyttiin pääasiassa kivellä, koska teknisempi kiipeily kiinnostaa kuitenkin enemmän kuin pelkkä rinteiden kävely. Sen verran sentään näimme vaivaa, että kävelimme muutaman laakson läpi pienemmälle biville hakemaan rauhaa ja hiljaisuutta.

Aiguilles Dorées on Filidorfin Plasir topoissa överisti hehkutettu paikka. Graniittia, reittejä ja ympäristö kehutaan estoitta. Vielä paremmaksi laitetaan majoituksen suhteen joka julistetaan vaatimattomasti Alppien parhaaksi biviksi. Vai olikohan oikea termi luxurious? Tähän on kyllä ihan katetta kun keskellä alppilaaksoa olevassa pienessä tönössä on sähköt, kaasut, kalustukset, alkoholit ja myös vararuokia sen verran, että illallisista pystyi loihtimaan melkoiset gurmeet. Näin siis tuvan maksullisella puolella. Ikkunasta näkyy kivasti Argentiere jonka loistetta alppivalossa on kiva seurailla illan mittaan. Paikalle sattui myös lokaaleja vuorijormia joten tunnelmaa riitti.

 

 

Me nousimme laaksosta Champexin hissillä ja yövyimme ensimmäisen yön heti Ornyn huttella. Sieltä käveltiin jäätikön yli Doréesin laaksoon. Reitti oli ihan vaellusmielessäkin kaunis ja kiivettävääkin olisi ollut vaikka kuinka. Graniitti näytti kauttaaltaan super laadukkaalta. Meidän kohteena oli kuitenkin bivi ja sen vieressä korkeimpana huippuna nouseva Aguille de la Varappe. Etelä seinä tarjoaa useamman plasir luokituksen 500m graniittireitin messevässä ympäristössä. Tuntee oikeasti olevansa vuoristossa.

 

 

 

 

Les Strapontins du Paradis on 15 köyttä ja vajaat 500m. Yksi ylimääräinen köysi on syntynyt reitin alkuun kuun jäätikkö sulaa ja se taisi olla samalla kruxi. Muuten vaikeustaso on aika tasaista 5c luokkaa aina siihen saakka mihin me päästiin eli ysin toppiin. Kiipeily oli koko ajan hienoa. Ei liian helppoa, mutta suht rullaavaa. Reitillä pysymiseen täytyi panostaa jonka suhteen onnistuttiinkin hyvin. Otettiin kuitenkin aikataulun kanssa aamusta alkaen vähän turhan rennosti ja se kostautui reitillä. Päätettiin laskeutua viimeisestä pultatusta paikasta linjaa pitkin, vaikka valoa olisi ollut vielä viitisen tuntia. Otettiin yksinkertaisesti varman päälle.

 

 

 

 

Toinen vaihtoehto olisi ollut kiivetä reitin lopun pitkät pulttaamattomat kp:t ja laskeutua hankalaksi kuvattua köysiä syövää linjaa pitkin luultavasti pimeässä. Me olimme lähteneet reissuun plasir topon reittivarustuksen ”gut” mukaisella miniräkillä ja sen kanssa pitkät kp:t olemattomalla pulttauksella alkoivat ottaa myös spyykkeen päälle. Reitti olikin alussa pultattu riittävästi, mutta puolenvälin jälkeen ne käytännössä loppuivat ankkureita lukuunottamatta. Tämä olisi ollut kiva tietää ennen kuin lähti yrittämään eikä bivillä illallisella.

Ei sillä etteikö ollut näinkin hieno reissu. Tuonne täytyy palata joku päivä.