Tämän vuoden kesäkauden aloitus on siis Andalusiassa. Ensimmäiset neljä päivää vietimme kiipeilyn merkeissä Alorassa ja loput reisussa laakson toisella puolella hieman lähempänä rannikkoa Alhaurin el Granden kaupungin laidalla.

Espanja on itselle aina vähän ristiriitainen juttu. Se on rento erinomaisten tapasten ja Entrecoten maa. Ei yritetä olla liian hienoja ja normaali rantsuturisti näkyy. Samoin paikalliset ovat taviksia. Ei itsekään tarvitse yrittää. Toisaalta se on rakennettujen raunioiden ja nousukkuuden maa. Rannalta myydään unelmia jotka ovat reunustettu entisten sortuneiden unelmien muistomerkeillä. Se on jotenkin rujoa ja irrallista normaalista elämästä. Madrid ja Barcelona ovat tietysti suurkaupunkeina omat lukunsa, mutta muuten tämä sama tunne tulee vastaan vähän paikassa kuin paikassa.

Suurrealistisin kokekemus tältä reissulta oli pyöräily Fuengirolasta Marbellaan. En muuten suosittele tätä väliä kenellekään, mutta labyrinttiä luoviessa tuli nähtyä ja koettua Costa de Solin ihmeellisyys. Sieltä löytyy ne oletetut asiat eli hotellit, lomakylät, golf-kentät ja uimarannat, mutta miten nämä kaikki on nivottu yhteen parilla motarilla ja kunkin kiinteistökehitysprojektin valitsemilla katutiilillä ja katulampuilla. Asuinalueita ajaessa ei voi olla tulematta monistettu olo. Kukin lähiö on tiettyä muottia ja lähiöt ovat myös kopioita toisistaan. Ei ihan vierekkäiset, mutta joka toinen. Kymmeneskin Pueplo Blanco jaksaa säväyttää, mutta lomakylät on nähty noin kolmen jälkeen.

Eikä se tietysti ihan arkkitehtuuriin ja katulamppuihin jää vaan ihmisten arki on eristetty nukkumalähiöihin irti kylistä Kaikki tapahtuu auton varassa ja muuta ei ole edes yritetty huomioida. Tökerömpää julkisen tilan ja liikenneinfran suunnittelua saa hakea varmaan Atlannin takaa. Oma talo, ranta sekä suosikkirafla ovat varmasti hyviä ja Bentleyllä pääsee, mutta on täysin pelleilyä ajaa välit sotatantereelta näyttävien autioiden viime nousukaudelta jääneiden pystyyn mädäntyneiden rankojen ohi. Silti naapurissa myydään valmiiksi rakennettujen tyhjien katujen varrelta uusia unelmia. Ristiriidat ovat ilmeisiä ja ihmisten omat unelmat on piilotettu muurien taakse. Tätä ei tule vastaan Ranskassa tai Italiassa.

Ja en halua tässä liikaa mollata, koska esimerkiksi pidän paljon esimerkiksi Altean, Aloran tai jopa Fuengirolan tapaisista elävistä paikoista joissa ihmiset elävät ja kohtaavat. Espanja tuntuu olevan pommittu niin täyteen omia rajattuja urbanizationeita ettei ne voi olla vaikuttamatta olemiseen.

Andalusialle täytyy antaa iso peukku jo unohtamastani Arabien alueelle jättämästä kulttuuriperinnöstä. Se näkyy ilmeisimmin arkkitehtuurissa ja erityisesti niin paljon pitämissäni posliinilaatoissa. Samoin luonto on jotain aivan muuta kuin mihin Euroopassa tottuu. Olen potenut jo muutaman vuoden akuuttia tarvetta päästä takaisin Marokkoon. Andalusian vierailu helpotti tätä hieman, koska seuduissa on jotain samaa. Ei Andalusia tietenkään ole Marokon korvike vaan upea oma kulttuurialueensa Suomesta katsoen toisella Euroopan laidalla. Costa del Sol on omansa, mutta kukkuloiden maaseutu on vähän kuin Kainuussa käyskentelisi. Niin omanlainen.

Piti kirjoittaa pyöräilystä, mutta ehkä teen sen huomenna.