Jälleen kerran pohjoisessa jussina pyörän kanssa ja lunta riittää. Nyt sitä riittää vielä huomattavasti enemmän kuin monena muuna vuonna kun kevät on ollut kylmän puoleinen.

Käännyin Tornionjokilaaksosta Abiskon suuntaan, vaikka ei ihan tarkkaa kuvaa kelistä ollutkaan. Ajattelin, että varmaan Rallarveieniä pääsisi ajamaan ja ehkä jotain muuta tien lähellä laaksossa. Kun olisi pari lenkkiä polkaissut olisi siitä olisi helppo siirtyä Lofooteille kiipeämään. No, jo Torniojärven etelärannan saavutettua alkoi pohjoisen tunturit hohtaa niin valkoisena, ettei luottamus ollut enää kovin kummoinen alkuperäiselle suunnitelmalle. Abiskossa oli vielä täysin sulaa ja varmaan Kungsledenin alku olisi ollut ihan ajettavissa, mutta halusin jotain uutta ja jatkoin eteenpäin seutua tutkaillen. Lopulta ajoin Narvikiin saakka.

Ihan ensiksi täytyy kehaista Narvikia. Olen pitänyt sitä aina täysin kuolleena tappavan tylsänä paikkana jossa kaikki liikkeet ovat aina kiinni. Nyt löysin pari ihan mukavaa pubia ja kylillä käveliä ihmisiäkin vähintään arkipäivinä. Keskuskadun varressa olevat uutuutta hohtavat Skandicin hotellitorni ja hulppea turisti-info. Mahtavatkohan ne pumpata kadulle turisteja pyörimään jo näin kesäkuussa. Keskusta on joka tapauksessa pieni, mutta mukavan kompakti ja kaikki tärkeimmät palvelut helposti saatavilla. Joku kylän halvempi majoituslaitos kuten Hotelli Narvik ja matkustajakoti ovat ihan päteviä tukikohtia outdoor-lomalle.

Ensimmäinen päivä meni Abiskon tietä ihmetellessä, mutta seuraavana päivänä halusin ehdottomasti lähteä katsomaan Skjomenin tilannetta ja ajoin suoraan Reinnesfjellin päälle parkkiin. Ei tarvinnut autosta nousta kun oli varma ettei graniittitunturille ainakaan kannattaisi lähteä tetsaamaan. Siis edes vähän pyörähtämään. Mitään alasajoa en ollut kuvitellut edes hurjimmissa suunnitelmissa. Aioin kuitenkin ajaa ja lähdin polkemaan patojen huoltoteita tunturiin. Välillä sai tielläkin työntää pyörää lumessa, mutta pääasiassa pystyi ajamaan. Maisemia ihastellessa ja kevään edistymistä ihmetellessä ei viitsinyt hirveästi olla pettynyt polkujen puuttessa. Kävin katsomassa kyllä yhden polun pään takaisin laaksoon, mutta oli sen verran hintsu ura etten viitsinyt ottaa riskiä päivän päätteeksi tetsaamisen suhteen. Jokatapauksessa Skjomenin kautta pääsee todella helposti syvälle tunturiin ja täytyy tuolla joskus käydä kuivan maan aikaan.

Toisena ajopäivänä otin varman päälle ja pysyin lähellä rannikkoa. Ankenesin lähipolut näyttävät kartalla aika mitättömiltä, mutta kun niemennokalla on korkeutta 300 metriä tulee lenkille äkkiä mittaa kun parikin kertaa tahkoaa mäen ylös. Polut olivat selkeitä ja ajetun tuntuisia joten ajolinjat sallivat vauhdinpidon ja oikeastaan vain välillä pehmeäksi menevä maasto hidasti kulkua. Paikallinen erikoisuus tuntuu olevan rinnesuot. Eli perussuo, mutta se on mäessä. Nyt märällä kelillä alas yleensä pääsi suht ok, mutta ylöspäin tekeminen oli todella raskasta. Polut ovat siis varmasti parempia kuivalla kelillä, mutta ajoi niitä sateessakin. Varsinkin Niemen nokkaan laskeva ura oli hauskaa tekemistä alaspäin. Ankenesissa ajaa helposti kolme tuntia eli ihan hyvä kaupunkikohde.

Kolmanneksi päiväksi olin katsonut www.mtbmap.no saitilta yhden helpomman näköisen laakson Breijvikin lähistöltä, mutta säästelin sen sittenkin mahdollisesti kotimatkalle, jos Lauralla on kiinnostusta ajamiseen. Jos näin käy, päivittelen tähän kommentit myöhemmin.