300km reitti oli kova – todella kova. Tämä on kisan jäljiltä päällimmäisenä mielessä. Haaste on enemmän kuin maastopyöräilyä ja se tässä nimenomaan on upeaa. Samoin käsittämättömän hienoa on tapa jolla koko viikon mittainen pyöräfestivaali on toteutettu pienessä Pohjois-Norjalaisessa Altan kaupungissa. Oli todella ilo vierailla.
Me olimme mukana 300km joukkuekisassa. Kyseessä ei ole Helsingin Reitti 2000 kertaa kolme, ei Tahko MTB:n pisin sarja tai mikään muukaan normaali radalle tehty maastopyöräkisa. Finnmarkissa jokainen joukkue lataa GPS laitteeseen kisareitin ja seuraa sitä läpi erämaiden. Pakolliset varusteet tuovat turvaa, mutta jokaisen kannattaa miettiä millä aikoo pärjätä 300km toimintakykyisenä. Vastaan tulee mäkiä, soita, jokia, polutonta tunturiylänköä, kylmyys, vaihtelevat sääolot, hyttysarmeijat ja kaikki mitä Pohjois-Norja voi pyöräilijän eteen heittää sekä viimein lopulta väsymys kun ajoaika alkaa painua toisen vuorokauden puolelle. 300km reitti on kuitenkin vielä siinä haarukassa, että sen voi hoitaa ilman suurempia satsauksia järjestäjien loistavan huollon varassa.
Reitti koostuu kuudesta etapista joiden välissä on huoltopisteet joilla järjestäjät pesevät, rasvaavat ja huoltavat pyörät sekä tarjoavat erilaisia kattauksia ruokaa. Yhdellä valinnaisella, käytännössä reitin puolivälin, taukopaikalla on pakollinen pidempi tunnin tauko jolloin voi käydä suihkussa, vaihtaa varusteita ja vaikka nukkuakin. Ensimmäinen 50km ajettiin Altan jokien rantojen laatupolkuja, sen jälkeen noustiin tunturiin aina 800m korkeuteen jonka jälkeen vuoroteltiin pienempiä nousuja tunrureille, pitkiä vauhdikkaita laskuja laaksoihin, märkiä soita ja eri kokoisia tunturikoivikkometsiä kunnes vasta viimeisellä kympillä laskettiin takaisin alas Altan kaupungille. Polkua oli yllättävän paljon, mönkijäuraa suurin osa, teitä jonkin verran ja kolmannella etapilla ajettiin kilometrikaupalla ilman mitään uria. Lukemattomien soiden ja kymmenien jokien yli mentiin itse kun pitkoksia tai siltoja ei tarjolla juuri ollut.
300km reitille lähti noin 80 joukkuetta, joista 64 pääsi maaliin. Rajummassa 700km sarjassa 17:sta maaliin kykeni vain kuusi joukkuetta enkä yhtään ihmettele näitä lukuja. Kuten jo aluksi mainitsin oli 300km raskas ja varsinkin kisan aikana idea yli tupla matkasta tuntui täysin käsittämättömältä. Lähtijöitä oli moneksi. Nuoria ja vanhoja. Miehiä ja naisia. Kaikilla hyvä meininki ja oma tahti. Kolmesatasen suoritukset vaihtelivat reilusta kahdestakymmenestä tunnista yli neljäänkymmeneen tuntiin. Lähtö oli torstaina 18:00 ja maali meni kiinni lauantaina puolilta päivin. Seiskasataset aloittivat toki jo tiistaina. Itse vähän ihmettelin iltapäivälähtöjä eikä esimerkiksi meidän tiimi kyennyt juuri ruuvaamaan rytmiään lähtöön sopivaksi tai nukkumaan päikkäreitä.
Suurin syy kovaan reittiin oli vesi. Myöhäinen kesä ja kovat sateet pitivät maaston märkänä eikä reitiltä puuttunut muutenkaan soita. Myös ylämäkeä oli uudella reitillä vähän lisätty, mutta suurin osa tunkkaamisesta johtui märästä alustasta. Meillä jalan meni lähemmän 10% matkasta. Paljon enemmän kuin oli olettanut. Toki kärkiryhmät ajoivat enemmän, mutta ainakin hitaammilla joukkueilla maasto muuttaa paljon kisan luonnetta.
Sää oli itse asiassa hyvinkin helppo kolmesatasen aikaan. Lämpöä oli aika tasaisesti yli kymmenen astetta poislukien öiset tunturin ylitykset, mutta kun tuuli puuttui kokonaan ei ongelmia ollut. Tosin tästä johtuen räkkä alkoi olla melkoinen riesa loppumatkasta. Kun ajettiin paljon lyhyissä kamoissa, niin maalissa jalkataipeet oli ihan kivasti turvonneet hyttysten pistoista. Pakollisissa varusteissa on hyttyshuppu. Ennen kisaa nareskeltiin tälle, mutta reitin loppupuoli olisi ollut tuskaa ilman sitä.
Monilla joukkueilla tuntui olevan ongelmia kaluston kanssa. Olosuhteet syövät pyörää ja paljon tuli vastaan myös kumin vaihtajia. Me säästyttiin tältä. Kahdet jarrupalat jouduttiin vaihtamaan ja onneksi sellaiset huollosta löytyikin kun ei osattu tätä ennakoida. Kannattaa pitää itse mukaan useampi setti, pitkät tunturien alamäet vaativat jarrutehoja ja likaisina palat kuluvat nopsaan.
Joka tapauksessa haaste on hyvin erilainen kuin vaikka normaalissa XCM kisassa. Täällä voi tietysti ajaa lujaa, mutta perustasolla on enemmän kyse selviytymisestä. Eli kunhan pystyy selättämään matkan ja ennen kaikkea ajan.
Me olemme miettineet Jaakon kanssa Finnmarkiin lähtöä jo muutaman vuoden. Nyt oli aikaa ja kummallakin oli uudet projektiin sopivat pyörät. Yritettiin painottaa maastoajoa alkuvuodesta, mutta ei lenkit mitenkään normaalista poikenneet. Pari lenkkiä vedettiin testivarusteilla. Lapissa ollaan kyllä käyty ja tiedetään maastosta sekä kelistä. Silti ennen tapahtumaa ei oikein tiennyt mitä odottaa. Lisäksi suorituksen pituus oli uutta kun kummallakaan ei ollut onnistunutta yli 24h kisaa missään lajissa. Saatiin tässä mielessä vähän kokeneempi vahvistus joukkueeseen kun oman parin loukkaannuttua uutta joukkuetta etsinyt Juuso tuli mukaan. Jotain pohjia siis oli, mutta oltiin varmasti sieltä noviisimmasta päästä lähtölistaa.
Tavoitteena oli ajaa reitti maaliin. Muulla ei oikein ole edes väliä. Tottakai järkevä suoritus ilman mitään säätöä on aina plussaa, mutta vauhdeista tai muusta ei kannata hirveästi stressata tähän tapahtumaan lähtiessä. Edellisten vuosien tulosten perusteella arvioitiin ehkä pystyvämme kolmenkymmenen tunnin sisään. Sen mukaan mietittiin eväitä ja varustusta.
Kisan jälkeen kaikki olivat hyvä voimaisia ja ajettiin vika etappi hyvää vauhtia ohittaen pari joukkuetta. Väliaikoja katsoaessa suoritus on yllättävän tasainen verrattuna muihin jokkueisiin. Pitkallä Cuorvu-Masi pätkällä meillä ei oikein tainnut huumori riittää ajaa kosteita mäkipätkiä ja kun matka ei tuntunut edistyvän löysättiin vauhtia kun kukaan ei pitänyt tempoa. Pätkä oli suhteessa meidän hitain. Toinen hitaalta tuntuva pitkä pätkä Jotkan taukoa ennen meni ainakin tilastojen mukaan ok, vaikka varsinkin itse kärsin sillä ja oma eteneminen oli tuskaisen hidasta. Juuso piti hyvin tempoa yllä.
Homma pysyi kaksassa maaliin asti ja loppuaika oli 32:13 eli tultiin Altan torille kahdelta perjantai yöllä.
Oma urakka oli raskas ja hyvin kaksijakoinen. Lopun ja alun hienoilla poluilla oli ilo ajaa ja pyörä kulki. Oli jopa aikamoista nautiskelua ajella viimeisen osuuden upeita pitkiä tunturilaskuja ja vauhdikkaita mönkkäriuria. Se oli oikeasti vielä hauskaa kolmenkymmenen tunnin kohdalla. Samoin alun joenvarret olivat upeita ajettavia.
Toisaalta taas reitti oli kova, yön yli ajaminen on raskasta ja lisäksi onnistuin tummumaan aika pahasti puolivälin jälkeen. Useampi satanen maastoajoa ja neljä tonnia nousua täytyykin tietysti tuntua jaloissa kuten myös puolentoista vuorokauden valvominen. Se väsymys vain täytyy käsitellä. Sen sijaan omat vaikeimmat paikat olivat pitkän Masin tauon jälkeen matkaa uudelleen jatkettaessa. Olo oli aika pitkäänkin heikko ja pahoinvoiva enkä ole oikein muuta järkevää syytä keksinyt kuin syömisen. Vedin Masissa kunnon kalakeittoöverit. Otin ensin reilusti, sitten vähän lisää ja lopulta sönköttäessä tarjoilijalle sain vielä kolmannen lautasen josta napsin kalat. Mättäminen on tietysti hetkellisesti hauskaa, mutta pidemmällä tähtäimellä olisi kannattanut pitää järki kädessä.
Olin seuraavan etapin ihan tukossa enkä syönyt mitään. Suosjavrin vaihtoon tulin himmaillen juuri ja juuri asfaltilla pysyen muiden perässä. Kieltämättä vohvelia syödessä tuli mieleen miten tässä mahtaa käydä. Siinä vaiheessa oli kuitenkin satanen jäljellä ja veto täysin poissa. Liikkeelle lähtiessä piti edetä pikku hiljaa ja toiset odottelivat minua aina haastavampien pätkien jälkeen. Olo helpotti kun sain pari Snickersiä alas ja päälle kofeiinit. Lopulta ennen seuraavaa vaihtoa aloin vain pakolla ajamaan aktiivisemmin ja pitämään vauhtia. Kroppa lämpeni ja kone pärähti käyntiin. Viimeiset viisikymmentä kilometriä menikin taas kivasti ja maalissa olisi voinut hyvin vielä jatkaa menoa.
Kisa oli itselle suuri oppimiskokemus. Syöminen ja väsymyksen käsittely tässä mittakaavassa oli uutta enkä osannut huomioida sitä ehkä kuitenkaan niin hyvin kuin olisi pitänyt. Ajatteli liikaa, että syödään varmuuden vuoksi eikä miettinyt mitä todella olisi kannattanut syödä. Samoin perus tahdin pitäminen kaikessa tekemisessä auttaa käsittelemään väsymystä. Pitää tehdä kaikki ”reippaasti” eikä jäädä himmailemaan. Toisaalta onnistumisiakin tuli kuten varusteet osuivat aika nappiin eikä missään vaiheessa kisaa mikään paikka varsinaisesti edes särkenyt.
Yhteenvetona voisi sanoa kaiken menneen hyvin ja reissun olleen upea kokemus. Kisa ja haaste tietysti päällimmäisenä, mutta myös koko vierailu Altassa. OF on massiivinen ponnistus paikalliselta pyöräväeltä ja asenne mitä kaikki vapaaehtoiset osoittivat oli jotain todella upeaa. En ole missään urheilutapahtumassa kokenut mitään vastaavaa. Samoin voi todeta norjalaisten olevan urheilukansaa. Kannustusta riitti ja samoin paikallisesta pyöräväestä näki miten he arvostivat omaa tekemistään. Kerrassaan upeaa.
Tulipahan paatos. Tällaisesta kokemuksesta voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon lisää. Tässäkin yritin pysyä vain perusasioissa enkä lähteä puimaan sukkavalintoja ja erilaisten urheilugeelien eroja. No, näitä on aikaa lueskella sitten joskus kiikkustuolissa.
Loppuun viralliset linkit.
Kiipeilysohlot 
Yksi kommentti artikkeliin ”Offroad Finnmark 300”