Hesari alkaa olla fitness-lehti kun julkaisevat kuntoilijoille säännöllisesti erilaista juttua niinkin tiukalla tunnisteella kuin ”Treeni”. Normaalisti liikutaan aika perusasioissa ja yllättävän monesti haetaan klikkikulmaa jostain väärin tekemisestä. Harvemmin tulee luettua. Eilen oli kuitenkin artikkeli aiheesta joka liippaa läheltä omaa liikuntafilosofiaa ja hyvä nostaa esille kun tärkeä asia.
Otsikko ei ihan kaikkea kerro, mutta ovat kaivaneet jostain fyssarin kertomaan tarinoita yksipuolisesta kovasta treenaamisesta. Eli kun hurahdetaan johonkin lajiin tehdään sitä kovalla sykkeellä miettimättä kokonaisuutta. Tätä näkee paljon ja vähän väliä törmää tuloksellisen treenaamisen tuskaan. Kun pitäisi kehittyä eikä se aina menekään ihan niinkuin elokuvissa. Ja sitten tulee vaivoja sekä henkistä turhautumista. Artikkelissa pidetään ihanteena taas toimintakykyä joka osuu myös minun omaan ideaaliin erittäin hyvin.
Itselle liikkuminen on ensi sijaisesti hyvää oloa. Treenaan paljon. Välillä tuloksellisesti, välillä rennommin, mutta käytän erilaiseen liikkumiseen todella paljon aikaa. Voi olla välillä jopa kahdenkymmenen tunnin lähistöllä viikkoa kohti. Silti parasta varsinkin nyt vanhempana on oman kropan tunteminen ja sen fiilistely. Tätä on välillä vaikea saada perille varsinkin vähemmän liikkuville ystäville. Sitä oletetaan, että minä olen ”urheilija” ja teen kaiken aina täysillä. Näinhän se ei voi olla ja jokaisen ei ammattilaisen pitäisi tajuta omat rajansa. Oli lähtötaso sitten sohvalla tai vaikka entisenä huippu-urheilijana, niin oman kropan tarpeiden tunteminen tekee mistä vaan liikkumisesta mielekkäämpää. Sen päälle voi rakentaa sitten niitä tavoitteita ja muita hurjia juttuja. Ensin tulee kuitenkin aina hyvä olo.
Toinen oma johtoajatus on todella lähellä HS:n artikkelin toimintakykyä. Haluaisin itse pärjätä keskellä luontoa vaihtelevissa olosuhteissa lajissa kuin lajissa. Siis kun heitetään johonkin tilanteeseen, niin pystyisi toimimaan fyysisesti ja henkisesti sekä tekemään vielä tulosta. Tätä on vähän vaikea selittää, mutta ideaa voisi sanoa ehkä säädellyn ratajuoksun vastakohdaksi. Ei katsoa jotain wattilukua mittarista vaan tarkkaillaan ympäristöä ja suhteutetaan oma tekeminen siihen. Tähän tarvitaan fysiikkaa ja kykyä soveltaa sitä hyvin monipuolisesti.
Ja mikä opettaisi näihin kahteen johtoajatukseen paremmin kuin monipuolisuus. Iän myötä jumppa ja kehonhuolto tulee lähes pakolliseksi, jos haluaa pysyä ehjänä tai palautua säädyllisessä ajassa. Samoin kuka tahansa vähänkään aktiivinen ihminen hyötyy suuresti kordinaatiosta ja kehon liikkuvuudesta. Nämä ovat niin perusjuttuja ettei niiden tuomat edut pitäisi olla mitenkään epäselvää, mutta silti harva käyttää niihin edes minuutteja viikossa. Tukevan treenin huomioiminen ei ole aina helppoa kun se ei ole sitä ”kivaa”, mutta sitten kun hetken sitä ilman tajuaa eron. Kroppa ei enää toimi samalla tavalla.
Ei sen tarvitse aina olla niin ihmeellistä. Oma suosikkijumppani YouTubesta. Tämä on ihan paras ja sopii minulle.
Olen myös sitä mieltä, että kaikkien pitäisi harrastaa vähintään kahta lajia samaan aikaan. Eli ei vain kesällä juosta ja talvella hiihtää. Tai käydä läpi vuoden salilla. Oli oma laji kuinka hieno ja kokonaisvaltainen tahansa, niin siinä menettää pakosti jotain. Eri lajit rakentavat omanlaista fysiikkaa, kordinaatiota ja liikkuvuutta puhumattakaan henkisestä puolesta. Samoin pelkällä juoksulla rikkoo todennäköisemmin paikat kuin monipuolisella paletilla.
Treenaamisen suuri motivaattori on yleensä tavoitteiden saavuttaminen, mutta nostaisin siihen rinnalle myös uuden oppimisen. Se on hieno hetki kun tajuaa jotain. Tässä tullaan taas monipuolisuuteen ja uusiin asioihin. Viime talven uusi salitreeni painotus oli ahaa-elämys. Opin omasta kehosta ja treenistä valtavasti uutta. Samoin viikko sitten tehty surfski kokeilu. Nyt täytyy päästä opettelemaan uutta melomista ja odotan jo ensi talven salitreenijaksoa, jolloin pääsee haastamaan lihaskuntoa. Eikä näistä kumpikaan ole minulle niitä omia lajeja vaan ovat nimenomaan sitä monipuolisuutta.
Eri lajien, harjoitusmuotojen, liikunnan rytmittämisen, eri harrastusporukoiden ja ympäristöjen tuomia etuja voisi luetella loputtomasti, mutta ehkä jo näistä muutamasta vinkkelistä tajuaa minkälainen voimavara on kyseessä. Silti monet keskittyvät kuitenkin vain yhteen asiaan. Selkein syy tähän on varmasti taso. Jos haluaa olla jossain hyvä, täytyy sitä treenata. Tietysti moni omaa myös kilpailuvietin ja se on se juttu, mutta väitän ettei keskimääräisellä liikkujalle se taso tuo onnea. Lajia kuin lajia voi harrastaa tasolla kuin tasolla. Itsekin olen ollut ties kuinka kauan 6a kiipeäjä, mutta loppupeleissä en tekisi mitään toisin, vaikka välillä kiipeilyn tasamaata voivottelenkin. Kaikessa ei tarvitse olla mitenkään ihmeellinen kunhan saa itse ne kiksit tekemisestä. Toki on suuri etu, jos omat lajit tukevat toisiaan jolloin niitä tehdessä saa aikaan hyvän kierteen kun saa onnistumisia eri vahvuuksia kehittämällä tai voi toteuttaa vaikka seikkailukisojen tai vuorikiipeilyreissujen tapaisia kokonaisvaltaisempia haasteita.
Mihin tässä lopulta sitten päädytään? Kuten Hesarissakin todettiin onnistuu risusavotta helposti omalla mökkitontilla. Askel on tarkka ja kepeä. Rungot liikkuu jouhevasti ja saha laulaa voimalla. Illalla voi ihastella käden jälkeä ja ottaa saunan lomassa sen oluen. Toimintakyky on hieno asia kun sitä pääsee soveltamaan käytäntöön kun ne treenitunnit lunastetaan mökkitontilla, vuorenrinteellä tai metsätaipaleilla. Tietää pystyvänsä selättämään haasteet.
Kiipeilysohlot 