Tänä kesänä päätimme Pirjan ja Veskun kanssa lähteä Alpeille saamaan oppia alppikiipeilyn jalossa taidossa. Otimme hyvissä ajoin talvella ”hovioppaisiimme” Petter Reuteriin ja Rasmus Krogerukseen. Erilaisten aikataulusäätöjen jälkeen kaikille sopiva ajankohta löytyi, joten suuntasimme heinäkuun viimeisenä viikonloppuna kohti Ranskaa ja La Gravea, jossa Rasse meitä jo odotteli todennäköisesti raskaat treenipäivät mielessään…

 

Olen onnistunut pysymään tähän kesään asti ”kalliokiipeilijänä”, mitä nyt toissa keväänä Sveitsissä hiihtovaelluksella tuli pientä oppia ”alppinismista”. Ehkä osaltaan juuri tuon hiihtovaelluskokemuksen innoittamana heräsi ajatus siitä, että alppikiipeily voisi olla ihan mukava lisä kalliokiipeilyn rinnalle. Ja toinen juttu, joka on myös vienyt ajatuksia kiipeilyosaamisen laajentamisen suuntaan on se fakta, että kun ikää tulee niin voimaa vaativan kalliokiipeilytason kehittäminen käy vuosi vuodelta vaikeammaksi. Alppikiipeily on kuitenkin paljon monipuolisempi lajina kuin kalliokiipeily. Kalliolla tulee lähtökohtaisesti paremmaksi, kun kehittää voimaa, taitoa ja kestävyyttä. Tietysti vaikkapa pitkillä trädireiteillä moni muukin asia korostuu, kuten esimerkiksi nopea toiminta ständeillä, sujuva kalliovarmistusten käyttäminen ja jopa oikeat arviot säätilasta. Viime kädessä kalliokiipeilyn keskiössä on kuitenkin fysiikka ja taito.

Alppikiipeilyssä sen sijaan keskiössä on melkein kaikki muu paitsi fysiikka ja taito. Kiipeilyllisesti reitit eivät ole erityisen haastavia. Vitosen greidi on jo tiukkaa ja yleensä mennnään kovilla kengillä. Haasteet ovat enemmän muualla kuin itse fyysisessä kiipeämisessä. Kun hieman asiaa pohtii, niin haasteet ovat todella monisyisiä ja pääosin sellaisia joiden ratkaisemisessa kokemus auttaa enemmän kuin fysiikka tai taito. Kaiken keskiössä ovat turvallisuus ja nopeus ja nämä kaksi liittyvät myös toisiinsa hyvin läheisesti.

Alppikiipeilyreitit ovat yleensä pitkiä, joten ensimmäinen tärkeä kysymys on sää. Huono sää voi olla kuolemaksi harjanteilla ja korkeilla vuorenrinteillä. Ukkosmyrskyssä ihminen on hyvä maalitaulu salamalle. Ymmärrys sään merkityksestä ja sen seuraamisen tärkeydestä on siis lähtökohta pitkille päiville korkealla vuorilla. Pelkkä sään seuraaminen ei tosin riitä. Alppikiipeilyyn kuuluu, valitettavasti, oleellisena osana niin sanotut ”alppilähdöt”, eli liikkeelle lähdetään niin aikaisin kuin mahdollista, siis aamuyöstä, ja sekös ilahduttaa tällaista aamu-unista ihmistä… Vuorokauden ensimmäinen puolisko on kuitenkin yleensä sään suhteen selkeästi rauhallisempi kuin jälkimmäinen. Myös matalammat lämpötilat tuovat turvallisuutta erityisesti silloin, kun liikutaan jäätiköillä, ja tietysti hieman viileämmässä usein jaksaa vähän paremmin.

Tällä kertaa liikuimme pääasiassa harjanteilla. Jäätikköoppia tuli lähinnä köysistönä liikkumisesta. Harjannekiipeily onkin sitten mielenkiintoinen juttu. Kun liikutaan kahdestaan ”simultaanisti” hieman pidemmässä köydessä, köyttä lähinnä heitellään kivien ja kallion muotojen ympärille, silloin tällöin laitetaan joku kalliovarmistus, jossain saattaa olla pultti tai pitoni. Ja mitäs sitten jos tippuu? No kuten aina sanavalmis Petter on todennut, ”voihan siinä hyvinkin käydä”, mutta toisaalta miten hyvin? Köysi on kuitenkin suhteellisen pitkä ja maasto ”positiivista”, eli jos tippuu, niin aina kolahtaa johonkin ja tippumismatka on siis pitkähkö. Ei siis kannata tippua, ei liidaajan eikä kakkosen. Itse asiassa simultaanisti kiivetessä kakkosen tippuminen on jopa pahempi juttu. Tästä huolimatta harjanteella ei jostain syystä paljoa pelota. Monessa kohtaa harjanteilla huomaa kiipeävänsä pajon rohkeammin kuin kalliokiipeillessä, vaikka putoamisen seuraukset olisivat todennäköisesti paljon pahemmat. Mitään järkeähän siinä ei ole, mutta näin se jostain syystä minulla menee.

No mitä me sitten tällä alppikiipeilykurssillamme teimme? Ensimmäisenä aamuna nousimme hissillä jäätikölle, jossa aluksi jakauduimme kahdeksi köysistöksi. Minä ja Vesku muodostimme toisen köysistön ja Pirja sekä Rasse toisen. Aluksi kävelimme hetken jäätiköllä päästäksemme läheiselle harjanteelle hieman treenaamaan harjannekiipeilyä. Harjanteelle pitää tietysti kiivetä. Kun ollaan liikkeellä kunnon vaelluskengillä, niin kannattaa tietysti etsiä melko helppo kohta kiipeämiselle. Tällä kertaa sellainen löytyi helposti. Hieman tosin hämmästytti, kun Rasse laittoi Pirjan heti liidaamaan. Pirjan trädiosaaminenhan perustui minun Glacier Blancin majalla antamaan pikakoulutukseen. No Rasse osaa selkeästi arvioida ihmisten kyvyt hyvin, Pirjan liidi harjanteelle meni ongelmitta. Me seurasimme Veskun kanssa ja sitten lähdettiin harjoittelemaan harjannekiipeilyä. Tällä harjanteella oli paljon pulttejä, mutta aika hurjalta se alkuun tuntuu, todellista ”sankarikiipeilyä”! Kuljimme harjannetta kunnes emme päässeet pidemmälle ja käännyimme takaisin. Lopuksi laskeuduimme takaisin jäätikön reunaan. Laskeutumiseen tuli pientä ekstraa, kun Pirjan ja Rassen köysi ei aivan riittänyt alas asti, mutta pienellä temppuilulla homma hoitui.

 

 

 

Kallion juurelta nousimme sitten neljän hengen köysistönä jäätikölle ja lähdimme kapuamaan kohti satulaa, josta laskeutuisimme jyrkkää polkua Sellen majalle. Jäätikköä oli ihan hauska kavuta. Nousu oli juuri minulle sopivaa puolijyrkkää ”hivuttavaa” nousua. Tosin kun olin köysistön kärkimiehenä, niin kaksi kertaa minun toinen jalka putosi railoon. Onneksi kuitenkin vain toinen jalka. Laskeutuminen oli todella jyrkkää. Ei todellakaan optimaalista minun edelleen toipumassa olevan nilkan kannalta. Alkuosa oli sen verran pientä kiveä, melkeinpä hiekkamaista, että pystyi hieman liu’uttelemaan, mutta alaosa oli enemmän kivikkoa. Majalla toipilas nilkka oli ikävästi turvonnut, mutta aina se aamuksi toipuu.

Aamulla herätys oli hyvissä ajoin, eli kello 3:50. Iltapäiväksi oli luvattu huonoa säätä, joten liikkeelle piti päästä ajoissa eli kello 4:30. Alkumatka mentiin polkua otsalamppujen valossa Rassen pitäessä sen verran kovaa vauhtia, että Vesku joutui hieman taipumaan. Jäätikölle päästessä aamu sarasti sen verran, että otsalampusta saattoi luopua. Järjestyimme jälleen kahteen köysistöön samoilla pareilla kuin ensimmäisenä päivänä. Loppumatkalla railoja oli jo hyvinkin paljon, mutta pääsimme kuitenkin päivän urakkamme, Pilier Paquet’n harjanteen alkuun hyvin aikataulussa.

Harjanne alkoi kahdella kiipeilypätkällä. Vesku valitteli väsymystä, joten minä liidasin. Ja itse asiassa liidasin lopulta koko harjanteen. Kiipeilypätkiä tuli neljä köydenpituutta, välillä kuljimme short rope -tyylillä, mutta suurimman osan harjanteesta simultaanisti hieman pidemmällä köydellä. Tällä harjanteella tuli voimakkaasti se tunne, että harjanteella kiipeäminen tuntuu perusteettomasti selkeästi vähemmän pelottavalta kuin normaali kalliokiipeily. Jossakin kohtaa Rasse yritti neuvoa minua ilmeisesti pujahtamaan kahden kapean tornimaisen kalliomuodostelman välistä, mutta päädyin seisomaan niiden päälle. Siinä sitä itsekin hieman ihmettelin, että seison paikassa jossa juuri ja juuri pystyy seisomaan eikä missään nimessä saa pudota, eikä edes tunnu yhtään pelottavalta. Ihmisen pääkoppa on kyllä outo. Harjanne oli todella upea kokemus! Harjanteen jälkeen kävelimme Le Rateau’n länsihuipulle, joka sijaitsee 3769 metrin korkeudessa. Paluu takaisin La Graven hissille tapahtui niin sanottua perusreittiä pitkin, joka sekin oli ihan kunnon tekemistä. Nilkka ei taas tykännyt yhtään laskeutumisesta ja jäätikölle pääsy oli todellinen helpotus. Hissin yläasemalle pääsyn tuoma jonkinlainen helpotuksen tunne oli päättyä melkoiseen pettymykseen, kun hissi ei pyörinytkään kovan tuulen takia. Kylään oli kuitenkin vielä matkaa jotain 1600 korkeuserometriä. Ajatus tämän matkan laskeutumisesta kävellen tuntui lähinnä painajaiselta. Onneksi ystävällinen hissihenkilökunta lupasi, että pääsemme alas samalla, kun hekin lähtevät töistä hissillä alas. Ensin istuskelimme läheisen kiinni olevan rinneravintolan terassilla auringossa, mutta melko pian vuorten takaa saapui varsin kova rajuilma ja siirryimme hissirakennuksen suojiin. Saimme melkein kahvitkin, mutta juuri kun hissin tolppaa tikapuilla maalaamassa ollut kaveri kysyi meiltä asiaa, hänelle sattui pieni työtapaturma ja tikkaat karkasivat alta. Nopeasti kaveri nappasi kiinni jostain eikä tippunut, mutta maalipurkki tipahti ja loppupäivä meni sitten maalien putsaamiseen. Siinä pääsi turistien kahvit unohtumaan. No parin tunnin odottelun jälkeen työpäivä oli ohi ja pääsimme takaisin kylään.

Viimeisenä kurssipäivänä piti palata jäätikölle ja nousta yksi harjanne hissien läheltä, mutta luonto päätti toisin. Tuuli oli jälleen hisseille liikaa, joten ajelimme Brianconin taakse kiipeämään harjanteen Éperon Bouchier. Tämä reitti kulki varsin kauniissa Välimeren luonnossa, joka tarkoitti myös melko lämmintä keliä. Reitti oli enemmän kiipeilyä kuin harjannetta, vaikeimmillaan 4c:tä. Saimme kuitenkin ihan mukavaa treeniä kiipeilystä köysistöön ja takaisin siirtymisestä. Ja tosiaankin luonto sekä maisemat olivat upeat!

 

Kokonaisuutena kurssi oli hyvin pitkälti sitä mitä toivoinkin. Saimme hyvää oppia harjanteilla liikkumisesta. Milloin kannattaa kiivetä oikeasti varmistamalla, milloin short-ropena tai simultaanisti pidemmällä köydellä. Samalla saimme oppia kuinka varmistaa ja ylipäänsä mitä pitäisi huomioida missäkin tilanteessa. Jäätikköjutut jäivät kevyemmälle, mutta esimerkiksi railopelastuksenhan Petter opetti minulle aiemmin kesällä. Nyt on jo jonkinlainen pohja ryhtyä pohtimaan alppikiipeilyreissujakin kalliokiipeilyn lisäksi. Erinomainen kokemus siis!