Alppikiipeilykurssin jälkeen suuntasimme Veskun kanssa kohti Aiguille Dibonaa. Hassua, että juuri tänä kesänä. Monena kesänä on tullut pohdittua Dibonaa, mutta aina se on jäänyt milloin mistäkin syystä, mutta aina on ollut jotain estettä. Aina on tullut myös pohdittua, että onkohan tullut kiivettyä tarpeeksi, että uskaltaa lähteä Dibonalle. No keväisen nilkkavamman takia olen kiivennyt tänä kesänä vähemmän kuin kertaakaan vuoden 2009 jälkeen jolloin aloin suhtautumaan kiipeilyyn vakavammin El Chorron multipitch-kurssin innoittamana. Dibonalle oltiin kuitenkin matkalla.
Dibonalle lähdetään kiipeämään Refuge du Soreillerin majalta, jonne kavutaan 2-3 tuntia polkua kauniissa maisemissa. Se hetki, kun Aiguille Dibonan silhuetti ilmestyy näkyviin, on jopa sykähdyttävä. Vuori on jopa vaikuttavampi kuin kuvissa. Todella klassisen kaunis vuori!




Olimme majalla hyvissä ajoin. Söimme lounasta, kävimme katsomassa kiipeilyreitin lähtöpaikan, otimme aurinkoa, luimme kiipeilylehtiä ja päivän päätteeksi söimme illallista. Perusvuoristomajatouhua siis.


Aamiaisella olimme klo 6. Siitä sitten hiljalleen lähdimme kohti reitin alkua. Lähestyminen on on todella lyhyt. Maja on aivan Dibonan eteläseinän juurella. Lähtö hieman viivästyi ensin sen takia, että unohdin kuoritakkini ja jouduin palata hakemaan. Köysiä valmistellessa huomasimme, että meillä on eri pari köydet. Oli otettu mukaan vahingossa yksi 60 metrinen 8 mm tuplaköysi 50 metrinen reilu 9 mm sinkkuköysi. Hetki ihmeteltiin, että mitäs nyt? No ei siinä mikään auttanut, niillä piti kiivetä mitä mukana oli. Lopulta saimme vielä hieman jonottaa reitille. Reitille kuitenkin päästiin.

Aloitimme reitillä Voie Madier. Vesku liidasi alkusläbit ja minä pääsin alun hauskaan tunnelin ensimmäisenä. Jossain kohtaa pohdin, että ei tästä ainakaan voi pudota, kun olen kiilautunut kiinni. Läpi kuitenkin pääsin. Ihan hieno pätkä! Vesku jatkoi sitten släbille, jossa piti tehdä yllättävän pitkä poikkari vasemmalle. Rasse oli meitä kyllä opastanut, mutta arpomiseksi meni. Päätimmekin siirtyä reitille Voie Berthet-Boell-Stofer, koska se näytti selkeämmältä.
Kiipeilimme jotain vitosen ja nelosen pätkiä ihan sujuvasti suurelle hyllylle, jossa matkasta oli mennyt noin 2/3 ja jonka jälkeen reitit menivät aikalailla ristiin rastiin. Ja kun sohlokiipeilystä oli kysymys, niin jossain kohtaa piti jotain sählätä ja se kohta oli tällä kertaa tässä. Onnistuimme valitsemaan linjan, joka ei loppujen lopuksi tainnut olla reitti ollenkaan, ei ainakaan meidän topossa. Ja eihän me siitä mihinkään päästy. Ensin Vesku kiipesi hyvän matkaa ja totesi, että ei vaan pääse pidemmälle. Minä tietysti kovalla itseluottamuksella totesin, että tee ständi, minä liidaan. En sitten liidannut vaan palasimme ständille ja etsimme oikean reitin. Samalla juutuimme kahden hitaamman köysistön perään. Varmaan pari tuntia saimme pidennettyä reittiämme tällä säädöllä.

Onneksi keli oli kaunis. Aivan loppupätkästä emme enää olleet varmoja, että seurasimme edes oikeaa reittiä, mutta huipulle pääsimme ja olihan se huippu komea! Tunne oli kertakaikkisen hieno seistä Dibonan terävällä huipulla! Itse asiassa huippu näyttää kaukaa pelottavalta, mutta ei sitä oikeasti ole. Mutta huipuillehan ei jäädä olemaan ja aikaakin oli mennyt, eli kuvaustauon jälkeen jatkoimme eteenpäin.





Huipulta laskeutumisankkureille siirtyminen vaatii pientä tarkkuutta. Etenkin kakkoselle se on jopa hieman pelottava. Mutta ei kuitenkaan liian vaikea, jos on jo huipulle päässyt. Laskeutumisia on kaksi, jotka molemmat ovat noin 30 metriä. Periaatteessa 60 metriset köydet riittäisivät yhteenkin laskeutumiseen, mutta rinne on sen verran loiva, että köysien kanssa voi tulla ongelmia, jos laskeutuu kerralla alas asti. Laskeutumisten jälkeen on edessä vielä hieman hankala poikkari rinteessä, jonka menimme köysistönä. Lopulta pääsimme polulle. Refuge du Soreillerille asti polku oli sen verran jyrkkää, että minulla oli vaikeuksia nilkkani kanssa, mutta majan jälkeen polku loiveni ja sain hyvän rytmin päälle ja paluu autolle meni varsin vauhdikkaasti.





Takaisin La Gravessa olimme sen verran myöhään, että ravintolat alkoivat olla kiinni. Kyselimme ruokaa joka paikasta, mutta kaikki olivat jo sulkeneet keittiönsä. Lopulta tärppäsi pizzeriassa aivan kylän laidalla. Hekin olivat jo sulkeneet keittiön, mutta kun kaveri tiskin takan kuuli, että olimme kiivenneet koko päivän eikä mistään enää säänyt ruokaa, heltyi hän sen verran, että myi meille lasagnea mukaan ja hyvältähän se maistui!
Dibonan kiipeily meni yllättävän hyvin tänän kesän olemattomiin kiipeilymääriin nähden. Ehkä sellainen peruskiipeilyrutiini on kuitenkin jo suhteellisen hyvä. Toinen tekijä joka auttoi on varmasti se, että tein talvella Salmisaaressa ”1000-metrin” kiipeilymaratooneja itsevarmistavilla. Niitä pitää jatkaa tulevanakin talvena. Mutta noin yleisesti olen todella tyytyväinen, että jo menetetyksi ajateltuna kiipeilykesänä tuli kiivettyä sellainen kauan haaveiltu klassikkovuori kuin Aiguille Dibona!